Pelkään sinua elämä.

Mä myönnän itselleni nyt, että mulla on tosi paha olo. Vaikka taistelen sitä ajatusta vastaa vieläkin ajatellen, että aina voi olla pahempi olo. Ei koskaan ole tarpeeksi paha olo, että sen voisi sanoa ja myöntää itselleen. Mutta nyt mä myönnän sen ja tuntuu vielä pahemmalta. Mä itkin itseni uneen, niin ei ole tapahtunut vuosiin. Käperryin jalat vasten kehoa ja vaan itkin. Yritin löytää tietä uneen, mutta kyyneleet estivät sen. Muistin ne ajat joilloin itkin joka yö itseni uneen. Muistin sen tunteen ja se sai minut pelkäämään. Se tuntui niin pahalta silloin, liian pahalta. Ihan samalta kuin nyt. Ymmärrän miten väsynyt olen nyt tähän elämään. Tiedän, että voimat ovat vähissä. Tunnen kuinka kyyneleet valuvat taas kasvoilleni. Sattuu liikaa, enkä pääse kipua pakoon. En tiedä mitä voin tehdä, kun kaikki mitä teen ei vain auta yhtään. Yritin soittaa polille. Lääkärille jäi soittopyyntö. Meinasin jo eilen lopettaa kaiken impulsiivisesti. Mutta yritin rauhoittua mindfulness-videolla ja musiikilla. Kokeilin tosiaan jopa DKT:tä, mitä kyllä todellakin vihaan. Etsin sen videon, minkä katsoin silloin taitovalmennuksessa. Se musiikki ja kuvat saivat minut hieman rauhoittumaan. 

Mutta aamulla tuska palasi taas pahempana kuin eilen. Kyyneleet värittävät jälleen maailmaani. Mä en tiedä miten jaksaa, kun en pääse karkuun. Enkä löydä tarpeeksi hyvää piilopaikkaa. Mä en tiedä miten jaksaa, kun sattuu hengittää. Kun kyyneleitä sataa poskille. Mä en löydä sanoja miksi mua sattuu näin paljon. En pelkää kuolemaa, pelkään vain tätä kipua. Pelkään elämistä. Pelkään tuskaa mun sisälläni. Pelkään jokaista päivää ja jokaista yötä. En jaksaisi pelätä enää. En jaksaisi enää...

Kuule mun pyyntöni, kun en jaksa enää.

Kuiskaan sanoja tuuleen. Huudan sanoja peilikuvalle. Katson tähtitaivasta ja toivon sen saman toiveen. Itken hiljaa kotini nurkassa. Pelkään jokaista askelta, pelkään romahtaa lisää. Pelkään jokaista vaatetta mitä puen päälleni. Pelkään ihmisten katseita, sillä ne sattuu liikaa. Tärisen ja pelkään julmaa maailmaa. Mietin kuinka se seuraavaksi mua satuttaa. En onnistu missään, ei yksikään päivä onnistu. En osaa elää vieläkään. Tuntuu ettei millään ole väliä, edes hengittämisellä. Mulla ei ole tarkoitusta, mä vaan olen tässä. Syön ja yritän ajatella ettei se haittaa. Oksennan ja ajattelen ettei se haittaa. Mikään ei haittaa... Mä katoan, en jaksa hengittää.

Yö saa mut hymyilemään. Olemaan rauhassa edes hetken. Valkoiset hahtuvat lentävät kasvojani kohti. Ja mä hymyilen. Hengitän pari kertaa ja katson aaltoihin. Tunnen miten lopussa olen... Liian lopussa. En osaa edes pelätä. Olisin vaan halunnut ehtiä rakastua. Yö vie mua kohti kipeämpää päivää. Enkä tahtoisi herätä. En jaksaisi enää. Kun silmäni näkevät vain kipua. Kristallikyyneleitä poskilla ja sumua katseessa. Minä kuljen ja toivon yhä samaa. Yhtä toivetta... Jonka jokainen tähdenlento on minulta saanut.

Kello on kolme yöllä. Eikä se merkitse mitään. Ei muuta kuin kipua tulevasta päivästä. Mä en jaksa taistella. Minussa on liikaa kipua... 

"Mä haluan pois. Mä haluan pakoon. Kukaan ei tajua, eikä koita ymmärtää. Mä haluan pois, kun en pystykkään kaikkeen mitä pitää yrittää." 

Hento kuiskaus on käsky.

194... En mä pystynyt enempään. (olisi pitänyt 400...) 
Laskin kaiken muun paitsi ne yhden kalorin juomat. Enkä mä niitäkään juonut paljoa. Ei mun ole nälkä, eikä väsykään. Siivosin kolme tuntia, kävelin kauppaan ja takaisin, saunoin ja tein tunnin pituisen öisen lenkin. Enkä ole yhtään uupunut. Taasko alkaa nämä maaniset oireet? Saunan jälkeen makaan kippurassa sängyllä ja muhun sattuu. Katson itseäni, kehoani ja sattuu vielä enemmän. Mä tahdon vain kadota olemattomiin... Anteeksi, mutta tahdon. 

Muhun sattuu liikaa. En muistanut, että kylmyys tuntui tältä. En muistanut miltä tuntuu, kun päässä humisee. Tämä tuntuu taas liian hienolta. Olin ylpeä itsestäni, kun tein sen lenkin. Tuntui hyvältä kuluttaa vielä lisää miinuskaloreita... Vaikka sisinpäni huusi kipua, piti vaan jatkaa. Kuluttaa, että olisi voinut syödä omenan. Mutta en mä voinut. Eihän mulla ole nälkä. En mä tarvi sitä. Mä voin vaan mennä nukkumaan. Ja tuntea herääväni hieman keveämpänä aamulla.

Mä en kestä enempää ilman tätä.

Vajoan liikaa, liian vähän. En löydä sanoja miten mua sattuu, miten peilikuva saa mut itkemään. Tiedän vaan sanan... Laihdutus. Huomenna mä aloitan taas. Ajatus sattuu, mutta peilikuva sattuu paljon enemmän. Mä en kelpaa näin kenellekkään. Kaikki vaan vihaa mua. Oikeasti en jaksaisi edes elää. Mutta onhan tämäkin tavallaan kuolemaa, hidasta kuolemaa. Tuskaa, kaunista tuskaa. Mä en tahdo lihoa enää, vaan tahdon hauraaksi muuttua. Mua hävettää kirjoittaa näin teidän tuttujen takia, jotka luette tätä nyt. Mä olen surkea, kun vajoan. Mä en vaan voi muuta. En kestä itseäni enää, enkä ruokaa. En leipomista, enkä kahvipöydän herkkuja. Mä haluan vaan pois niin paljon. 

Kaikki minkä pitäisi olla hauskaa, niin ei ole. Eilenkin piti olla hauskaa piknikillä, mutta ei ollut. Sain vaan valehtelua ja kyyneleitä poskilleni. Alkoholi meinasi viedä tajun. Näkö sumeni vessassa ja jalat meinasivat pettää alta. En tuntenut mitään. Kipua, sitä mä tunsin. Mä en jaksa hengittää. Mä tahdon lopettaa sen. Tiskivuori keittiössä, pyykkikori niin täynnä, että siitä riittäisi kahteen korilliseen. Roskaiset lattiat, pesemättömät kissanhiekkalaatikot. Mä en jaksa mitään. Kaikki mitä teen tuntuu turhalta ja se mitä teen menee pieleen. 

Mä mietin mitä mä voin syödä huomenna. Mitä mä uskallan. 400 kaloria, miten käytän sen? Kahviin menee jo 32 ellen juo vielä enemmän kupillisia kuin yleensä. Mun on pakko laskea kaikki kalorit. Jokainen muru ja kulaus. Kaikki... Mua ahdistaa. Hyvä ystävä entiseltä opiskelupaikkakunnalta tuli täällä kaupungissa käymään ja haluaa nähdä.
(Anteeksi jos luetkin tätä vielä...) Mua hävettää niin... Mä olen niin lihonut siitä ajasta. Mä olen niin huono nyt. Mua pelottaa nähdä, jos saan kuulla sanat mitä pelkään. Itken, koska olen hirvitys. Onneksi mä ymmärsin, että pitää vähentää syömistä. Vähentää... Liikaa... Liian vähän.

Joka käskee painu alemmas ystäväin.

"Olet taivaan kuningatar nyt. 

Istut enkeleiden keskellä." 

-Metsästäjä

Onko se todella mun haave, eikö mulla ole muuta tai syytä jatkaa? Iltaisin sattuu liikaa... Meinaan pyörtyä, jalat meinaa pettää alta, kun kumarrun posliinihirviön ylle. Aamulla tajuan, että olen vaan lihonut. Polvet ei kestä taaskaa... Melkein meni sijoiltaan. Liikaa painoa, läskiä... Vaikka tämä paita roikkuu taas päällä, vaikka hetki sitten olin lihonut siihen sopivaksi. Mua sattuu... Eilen mulle sanottiin, että oon niin hoikka. Mutta en mä ole, mä näen taas läskin tytön ja kaadaan tabletteja suuhun, että voin syödä edes jotain. Miksi mä teen näin? Itken ja leivon, oksennan ja itken. Leivon vaan, että saisin oksentaa ne. Eilen pelotti salaatin kaloritkin... Mä vajoan tähän maailmaan. Tanssin ilman paitaa, että näen kaikki virheet, että saan inhota itseäni. Käytän löysiä housuja, kun inhoan näitä jalkoja. Ja kadulla katse kääntyy hentoisiin ihmisiin, vaikka katsominen sattuu liikaa. Sorruin mittanauhaan ja nyt itkettää. 
"I'm not skinny anymore..." 

Mua hävettää nää luvut, mutta tahdon teidän tietävän etten ole laiha...

Mua itkettää, kun mä en ole enää mitään. En pieni, enkä hento. En tarpeeksi hyvä kenellekkään. Mä olen ihan liian huono... 

Mikään ei riitä.

Mun on pakko taistella, jos minusta tulee kummi parin vuoden sisällä. Pakko, ihan pakko. Mutta en mä voi... Jokin estää niin vahvasti, tarttuu mun käteen ja vetää pimeään. 

Eilen olin kirjoittanut tuon. Ajattelin, että nyt on syy taistella. Mutta miksi sekään syy ei riitä? Miksei mikään riitä sille pimeydelle syyksi jäädä? Leivon pakkomielteisesti, en pysty lopettaa. Itken ja jatkan. Pakko kokeilla tätä ja vielä tuota, onnistua edes jossain. Tuntea onnistuvansa, olevansa hyvä ja hyväksytty. Vaikka se ahdistaa suunnattomasti. Joka ilta menee bulimiapartyihin, olen väsynyt. Soitin lääkärille, joka oli Virossa nyt töissä. Vuoroviikoin siellä ja Suomessa. Lupaus olikin tyhjä. Sähköposti meni sinne polilta ja soittopyyntö. Jos se lukisi sen ja soittaisi mulle... 

Itkettää.. Puran pahaa oloani mindfulness värityskirjaani. Yritän kasata itseäni ehjemmäksi. Yritän vaan hengittää ja selvitä seuraavaan päivään. Vaikka ei ole enää merkitystä vaikka vaan makaisin peiton alla... 

Vedenneito, jonka väritin yhtenä päivänä...

Älä pelkää et sä ole vielä pohjalla.

Vielä voin vajota alemmas, aina voi sattua vähän enemmän kuin nyt. 
Ei koskaan satu tarpeeksi...
Että voisi sanoa olevansa ihan, ihan pohjalla.

"Me ollaan niin onnellisia,  kun sä oot noin iloinen ja energinen nykyään ja tykkäät touhuta paljon kaikkea."

"Sä oot ilmeisesti ainakin vähän onnellinen." 

Mun mieli ei vaan anna mun olla onnellinen. En mä tiedä edes mitä onnellisuus on, en muista enää. Olenko mä onnellinen jos mun sisinpäni miettii kuolemaa päivittäin? Hymy peittää kaikki ajatukset. Mä osaan näyttää siltä, että kaikki on tosi hyvin. Enkä tiedä edes miksi teen niin. Kaikki on niin onnellisia siitä, kun mulla menee "paremmin". Tekstit vaan kertoo miltä minusta tuntuu oikeasti... Perhe sanoi, että on huutanut ja raivonnut mulle ihan aiheesta. Että ne rakastaa mua, ettei ne vihaa mua. Ne yrittää kiittää mua ruuasta ja hymyillä, mutta mä näen sen varjon niiden silmissä. Ne ei halua tälläistä lasta... Hetken päästä saan kuulla ne ilkeät sanat taas, mä tiedän sen. Minussa oli taas se vika. Minun vika se oli, että ne huuti mulle. 

Menen kotiin, syön ja oksennan... Elämä tuntuu niin kurjalta. Ihan liian kurjalta. Vaikka mä kuinka hymyilen ja nauran mun olo ei muutu. Ei parane. Isoäitini sanoo, että oon mahtava ihminen. Niin mahtava ja hieno, ettei hän löydä sanoja miten sanoisi sen. Hän ihmetteli mistä olen perinyt mun kirjoittamisenlahjan. 

Mun täytyy ehkä soittaa huomenna lääkäriaika... Vaikka en tiedä miten se voisi mua auttaa. Ei varmaan mitenkään. Lääkettä tarjota vaan... Mulla ei ole mitään uutta kerrottavaa. Paitsi vaan se, että vajoan kokoajan syvemmälle pohjaan...

Pelkkää tomua.

Kävelen reittejä, joita kävelin lapsena. Näen entisten kavereiden kotitalot ja se herättää kyyneleet eloon. Ohikulkija näkee mun kyyneleet, katsoo pitkää, mutta kulkee ohi määrätietoisesti. Toinen katsoo autosta ja kuiskaa ystävälleen... Varmaan jotain pahaa minusta. Kaivelen laatikoita lapsuudenkodissani, taas. Yritän löytää itsestäni jotain, muistaa taas itseni. Löydän kasan valokuvia ja kerään itselleni pinon. Minä hätkähdän yhteiskuvasta isän kanssa. Jossa isä halaa mua ja hymyilee. Hän näyttää onnelliselta. Kuvan takana on vuosiluku 2002... Isä, mihin kadotit sen tunteen? Miksi sä vihaat mua nyt? Mä tahtoisin melkeinpä repiä sen kuvan, sillä se kuva sattuu. Kaikki nuo mukaani ottamat kuvat sattuvat. Mä hymyilen niin, että hampaat näkyy lähes joka kuvassa. Nyt kaikki on ihan toisin... 

Saan kuulla taas ilkeitä sanoja, ivallista naurua sanomisilleni. Mun perhe vihaa mua. Mun velikin alkaa kääntää kelkkaansa muun perheen puolelle. Sekin on jo vähän ilkeä mulle. Mä mietin mitä mä oon tehnyt väärin... Mä en ymmärrä. Nää oudot kokemukset jatkuu, enkä enää uskalla puhua niistä kellekkään. Niitä on kokoajan ja mua pelottaa. Isoäiti sanoi, että älä pelkää niitä tuntemuksia. Se onneksi vielä välittää, eikä vihaa mua. 

Mä valun alas, mä vajoan

Hiljaa tomuksi hajoan

En jaksa hengittää

Ilma on liian raskas, että pystyisin elää

Kipua tulee kaikkialta

Jopa niiltä rakkaimmilta

Jotka vaan haluaa satuttaa

Jotka nyt vaan vihaa

Ei ne halua tälläistä lasta

Surkeaa ja epäonnistunutta, vääränlaista

Mä kaadun, mä putoan

Tää ei ole se elämä mitä haluan

En jaksa kävellä

Askel on liian jähmeä

Kipu ei lopu minusta

Eikä pisarat maailmasta

Ne pisarat tahtoo vain satuttaa

Ja mieleni suruun hukuttaa

Ei kukaan halua tälläistä ihmistä

Joka valoisantien kadotti silmistä

Tahtoisin uskoa, että ois vielä toivoa.

"Olit kaunis kuin tiikeri

Jonka raajoja koristi

Viivat viivojen perään

Ja mä tahdon uskoa

Että ois vielä toivoa

Joka aamu kun herään

Sä haluat pois

Sä haluat pakoon

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää

Sä haluat pois kun et pystykkään

Kaikkeen mitä pitää yrittää..."

Sattuu ihan liikaa, kun mietin tätä elämää. Oma lääkäri on tosi mukava, se kuuntelee ja välittää. Kerroin kaiken, melkein... Mutta ei millekkään voi tehdä mitään. Sanoi, että voin soittaa, jos tulee paha tilanne niin saan ajan nopeasti. Mä olen taas tänään elänyt jo elettyä elämääni. Tuttuja tapahtumia ja sanoja, tekoja. Vaikka ne ei oikeasti ole edes tapahtunut. Lääkäri sanoi, ettei dejavu-tunteet kestä, kun muutamia sekuntteja. Mulla ne kestää paljon kauemman. Eikä nää ole ihan sellaisia samallaisia välähdyksiä, kuin joskus. En mä tajua enää mitään. Olen vaan sekavampi hetki hetkeltä. 

Kirpparilla en näe hyllyjen tavaroita, tilalla on vaan sumua. Joudun katsoa hyllyn moneen kertaan, että näen ne tavarat. Kotona lyyhistyn sängylle ja itken hieman. Mieli on niin synkkä, tunnen pimeyden mun pään sisällä. Yritän tehdä ruokaa, yritän saada ajatukset muualle. Mutta se ei auta. Kyyneleet tahtoisivat tulla. Mä en jaksaisi enää. Eikä kukaan voi tehdä mitään mikä helpottaisi. Tuska palaa, se palaa mun luo kokoajan. Mä haluan pois... Ihan liikaa... 

Kukaan ei näe miten paljon minussa on kipua

Niitä sanomattomia sanoja

Kukaan ei näe mitä katson odottaen

Miten yksin yössä hiljaa vapisen

Kukaan ei näe minua

Minä olen kai haamu vailla toivoa

Kukaan ei näe

Että se on viimeinen katse

Unenomaista.

Mä en jaksa hengittää, mä oon liian pohjalla. Mä en jaksa kävellä enää metriäkään, kaikki sattuu liikaa. Vanhemmat haukkuu kokoajan ja vihaa mua. Riitelen kaikkien ihmisten kanssa. Muhun sattuu... Mä en näe mitään, kaikki on epätodellista. Mä osaan vaan mennä piiloon ja hymyillä, nauraa ihan liikaa. En mä osaa itkeä muiden nähden enää, kertoa miten sattuu. Olisin vaan huomionkerjääjä... Niin isä, hakisin vaan huomiota. Mä olen hiljaa kaikesta, pidän syvällä sydämessäni. Pienen palan kirjoitan teksteihini. Rintakehää puristaa, kun astun ovesta sisälle kotiini. Sattuu niin, että tahdoin vain itkeä. Mutta en osannut... Vihaan ihmisiä, kun ne on niin ilkeitä. En tahdo katsoa ketään silmiin kaupassa. En halua, että sattuu lisää. Mä en halua elämää, en ole halunnut 12 vuoteen. En vaan osaa tätä elämää. 

Mä tunnen joka päivä, että oon eläny jo sen päivän. Tunnistan tapahtumat, kuin ne olisi jo joskus tapahtunut. Ystävän sanat ovat tuttuja, sama kysymys. Vaikka tiedän, että hän kysyi sen ensi kertaa. Oonko mä unessa, josta en vaan osaa herätä? Nukunko mä painajaisessa? Tämä on unenomaista, niin sumuista ja outoa. Mutta silti tämä sattuu. Mä en halua tätä enää. Liikaa kipua kaikkialla. Mä en voi enää asua täällä, mä tahdon pois. Kauas, jonnekkin. "Eikä kukaan tiedä et on onneton, kun ei sieluunsa nää." Ei kukaan tiedä enää. Kukaan ei tiedä tarpeeksi. Kukaan ei näe, että muhun sattuu liikaa.

Unenomaista

Niin epätodellista

Painajainen ei jätä mua yksin

Ei öisin eikä päivin

Kaikki tuntuu vaan kivulta

Hymykin jonka sain pojalta

Kaikki antaa painajaisen jatkua vaan

Ei kukaan pysty sitä poistamaan

Mikään ei herätä mua

Enkä mä laula: "älä herätä mua unesta"

Sillä tämä elämä sattuu minuun, enkä kestä

Tämä uni, unenomainen elämä 

Kristallikyyneleet vievät minut yöhön uinumaan

Suruuni makaamaan

Ja aamulla mä herään uneen 

Siihen samaan painajaiseen

Syvälle salattu murhe.

Mä olen yksin lapsuudenkodissani. Avaan sen laatikon missä on kaikki muistot veljestä. Löydän vihdoin sen mitä etsin, mulla oli vihdoin tilaisuus etsiä se. 12 vuotta epätietoisuutta tietämättä miksi pikkuveli kuoli. 5 diaknoosia epikriisissä, enemmän kuin minulla koskaan yhtäaikaa. Mä itken kun luen. Rintakehää puristaa, tää asia tekee vieläkin niin kipeää. Mä liikutun, kun luen miten kolme ihmistä yritti koko yön pelastaa hänet. Mulle on puhuttu lääkärin virheestä, mutta tuossa paperissa ei lukenut siitä mitään. Mikään ei riitänyt, mä menetin veljen ja itseni. Enkä ole löytänyt kumpaakaan enää. Mä olen taistellut nämä vuodet, enkä ole edennyt mihinkään. Tämä tuska on liian suuri, eikä sen salaaminen multa auttanut mitään.

Muistikuvat ovat hämän peitossa. Muistan vain välähdyksiä. Muistan vaan tunteen ja ilmapiirin siinä talossa. Ei saanut itkeä, piti olla vahva. Olin 9 vuotta ja pidin huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksesta ja vanhemmista. Yritin lohduttaa kaikkia, niin muistaisin. Mun piti pärjätä, aina olla vahva. Yritin ensin kertoa miltä minusta tuntuu, mutta se torjuttiin. Ei haluttu tai pystytty kuulla. Mä aloin esittää. Hymyillä vaan ja leikkiä nii, kuin muhun ei sattuisi ollenkaan. Sitä mä teen vieläkin. En puhu vanhemmille mun murheista, sillä en silloin saanut puhua. Se kuolema oli pahinta, mikään muu ei ole niin pahaa, että se pitäisi sanoa ääneen. Kerrat jolloin hänestä on puhuttu voi laskea yhden käden sormin. Nyt kaikki muistot hänestä katoaa laatikkoihin. Äiti laittaa ne piiloon. Haluaako se vaan unohtaa? Mä en ainakaan pysty, sillä tämä sattuu liikaa. Unohtaminen sattuisi liikaa.

Mua sattuu niin... Äiti vihaa mua, isä vihaa mua. Ne raivoaa mulle. En tee mitään oikein, olen huono niiden silmissä. Teeskentelijä, huomionhakuinen. En tee mitään ja ne jo raivoaa minut pohjamutiin. Mun isä sanoi, että esitän. Kertoi mikä on mun perusluonne, että nyt en ole se. Mun piti lopettaa esittäminen, niin se sanoi. Ne olivat yhdessä pohtineet sitä monta päivää. Ne ei halua tätä aikuista... Vaan sen lapsen, joka aina nauroi ja itki vasta, kun juostessa kaatui. Mä en kelpaa näin. Ne ei halua, että olen niiden lapsi. "Tule käymään hakemassa lääkkeet." Eihän ne muuta pyydä. 

Mä en jaksa tätä, kun mä en ole enää hyvä. Kun mä olen vaan paha, joka pitää kiertää kaukaa. Yhden päivän ystävät, jotka häviää heti aamulla, eikä vastaa enää viestiin. Mä en jaksa, kun vaikka kuinka nauran en tunne silti iloa. Tyhjyys tuijottaa ikkunan läpi. Mä olen valmiina ollut jo niin kauan. Mä olen liikaa, mutta silti liian vähän. Mä en jaksa pysyä enää pinnalla, enkä uida enää rantaan. Ei ole sitä rantaa missä mun olisi hyvä olla. Mä sukellan...

Pahamieli.

Kun kivulle ei ole oikeaa sanaa... Silloin on pahamieli. Mikään ei muuta todellisuutta. Mikään ei lisää aikaa kelloon. Mikään ei poista sitä pahaa mun sisältä. Mä en nää sen pensaan läpi. Ne piikkiset pensaat on ympäröineet minut kokonaan. Ei ole reittiä ulos. En löydä ulos sokkelosta. Kävelen eri suuntiin, mutta en löydä. En vain löydä. Mikään ei saa mua vapisemaan, ei edes se yksi ajatus. Mikään ei saa mua olemaan aidosti iloinen. Ei uusi pieni kissa, ei läksiäiset jotka pidin siskolle, ei kesäilma, ei muiden kiitokset mun leipomuksista, ei se syöty tai syömättä jätetty ruoka, ei asiat joita olen saanut tehtyä. Ei mikään. En mä ole muuttunut yhtään niistä kolmen vuoden takaisista päiväkirjateksteistä, joita eilen vähän luin. Kun kirjoitin 4 kuukautta joka päivä, että haluan kuolla. Miksen mä ole oppinut vaan elämään? Miksei mulla ole lupaa elää? Tuntuu, kuin sitä ei sallittaisi. Saan kivun, vaikka hain hymyä. Se ainut hymy kasvoilla on tyhjä. Se tulee vaan itsellään ilman tunnetta. Se suojaa mua pahalta, selittelyiltä. Kun mä hymyilen niin mä saan olla rauhassa. 

Kipu tulee kasvoilleni. "Anna minun olla, mene pois." Kyyneleet, te ette auta mitään. Minä olen kuitenkin yksin. Ja hymy sanoo, että mun hyvä olla. Etten tahdo kuolla. 

*Mä en ole enää täällä. Mä en ole enää kukaan. Mä en ole edes varjo. En edes sellainen, että mua voisi kutsua nimeltä. Mä en enää tunne. Mä en enää koe. Olen vain muisto itsestäni. Olen vain. Ja en ole.*

*Mutta mä en ole kuollut. Mä en lepää ikuisessa unessa. Mä en ole tehnyt sitä. Mä en ole näkymätönkään. En haamu, enkä enkeli. Mä en vaan ole mikään, enkä kukaan. En tunne olevani.*

"Oot sä miettiny et itkisit sä, vai nauraisit

nauraisit, nauraisit, nauraisit"

Liian lujaa alamäkeen.

Vihaan näitä iltoja, posliinista painajaista vessassa. Ruokaa kaapissa, joka ei koskaan lopu. Joka vaan kutsuu ahmimaan. Mä en jaksaisi hengittää iltaisin. Itkeä vessassa ja tuijottaa peilikuvaa. Mä en jaksaisi enää. Kunpa joku veisi minut pois täältä, kun en saa enää henkeä. Kun hengitys sattuu ja kesähelteelläkin höyryää. Kipua ei voi näyttää, jos sitä on liikaa. Ei edes itselleenkään. 

Löysin vanhan tekstin vanhojen koulupapereiden seasta... Yläasteella uskonnon tunnilla kirjoitettu rukous. En uskaltanut edes antaa sitä opettajalle, vaan taittelin sen paperin kahdeksaan osaan ja laitoin laukkuun. Mua hävetti ja pelotti... En mä halunnut, että sitä kukaan kuulee. 

"Joillakin ystävilläni on vaikeaa, myös minulla.

Yritän aina auttaa läheisiäni parhaan mukaan.

Haluaisin, että kaikki ihmiset voisivat olla onnellisia.

Kaikkien pitää saada rakastaa jotain tai joitakin ihmisiä.

Haluan, että läheisilläni on hyvä olla.

Tahdon olla heidän tukenaan ja lohduttaa

Minulla on ikävä niitä läheisiäni,  

jotka olen itseni takia menettänyt.

Toivon, että voisin olla onnellinen.

En tiedä elämäni tarkoitusta.

Minulla ei mene nyt kovin hyvin.

En vaan oikeen meinaa jaksaa.

Kiitän niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua paljon.

Minä vaan en käsitä, että elämälläni on merkitystä.

Minä pelkään, että teen jotain itselleni.

Minulla on paha olo.

Onneksi minulla on veli taivaankodissa

 ja hän pitää minusta huolta.

Kiitos jumala, olet rohkaissut ja auttanut jaksamaan.

Yritän jaksaa.

Ikävä sinua veli.

Olet rakas, en unohda sua koskaan, olet minulle tärkeä.

Tiedän, että sinulla on nyt hyvä olla siellä taivaassa.

Voit olla onnellinen.

Voisinpa minäkin olla..."

Se laskee sataan, enkä mä ehdi piiloon.

Itken puistikon puskassa. Katselen ihmisiä, pelkää, että ne näkee minut. Yritän oksentaa ja mua ahdistaa. Maailma katoaa ympäriltä. Minä lähden pois, koska joku nainen näki minut. Kävelen eri suuntaan, ettei mun tarvisi sanoa mitään. Näen vaan sumua ympärilläni. On vaikeaa hengittää. En saa henkeä. Pää sumenee. Mä haukon henkeä. Ahdistun lisää. Rintaa painaa ja sydän hakkaa. Tuntuu, että lyyhistyn kadulle. Onneksi jalat kantaa. Itken, enkä halua nähdä yhtään ihmistä. Pääsen kotiin ja pudotan tavaroita kaapista lattialle löytääkseni paperipussini. Paniikki... Paniikkikohtaus. Eilenkin meinasi tulla suuressa väkijoukossa terassilla. Kaveri tilasi mulle, että pystyin mennä pöytään istumaan. Nyt nämä kohtaukset on taas täällä. 

Tunnen miten mun mieli heittelee, kuin vuoristoradalla ilman lääkitystä. Päätän jotain ja hetken päästä en haluakkaan sitä enää. Tunteet kiehuu, myrskyää. Silti yksi ajatus on tyyni. Kirjasin listaa mitä tahdon kokea elämässäni. Luultavasti tulee vielä lisääkin siihen. Mä olen siinä sumussa edelleen. En osaa saada ystäviä. En ole niin mielenkiintoinen. Yksi päivä ja jokainen uusi suhde on ohi. Enkä tiedä miksi se menee niin. Mä vaan odotan. 

Tahdon tehdä kauniin maailman

Sateenkaaren loistavan

Tahdon hymyillä ja nauraa

Rakastaa jotain ihmistä salaa

Tahdon hyppiä ja lentää

Olla vapaa, enkä yhtään enempää

Sekuntti ja tunti

Päivä, kuukausi

Onko aikaa

Onko vielä aikaa

Minä olen.

Olo on tyyni, kun kävelen kohti reunaa. Reuna lähestyy, mutta mä en pelkää. Mä en pelkää enää putoamista. Siihen kuoppaan mistä ei nousta. Mä etsin ihmisiä joille voin hymyillä, jonkun jonka kanssa voi nauraa. Joidenka kanssa voin elää pienen hetken. Mä en pelkää, mä vaan hymyilen. Vaikka tiedän jotain... Mä kävelen kesähelteessä tuntematta lämpöä. Istun rannan hiekalla, enkä tunne kesää enää. Ei sillä ole enää merkitystä. Mä etsin jotain tärkeää, mutten ole löytänyt. Jotain joka palauttaisi minut takaisin. En mä pelkää, mä olen turvassa. Hyvässä piilossa. On niin helppo hymyillä, niin helppo rauhoittua. Kun pinta minusta voi hyvin. Mä etsin... Mä vaan etsin... Mutta on liian vaikea löytää. Mä syön, mä en syö, mä oksennan. Vaikka ei silläkään ole merkitystä mitä niistä teen. Silti kaikki on samaa. Enkä tiedä voinko hyvin vai huonosti. En enää tiedä...

Mä olen 

peilityyni merenpinta

Mä olen 

aalto, joka iskeytyi rantaan

Mä olen 

vene ulapalla kauheassa myrskyssä

Mä olen 

sadepisara, joka tippuu taivaalta meren pintaan

Mä olen 

saari, joka pysyy paikoillaan,

jota ei voi enää satuttaa

Mä olen 

horisontti, jotain jota kukaan ei pysty saavuttaa