Mikään ei riitä.

Mun on pakko taistella, jos minusta tulee kummi parin vuoden sisällä. Pakko, ihan pakko. Mutta en mä voi... Jokin estää niin vahvasti, tarttuu mun käteen ja vetää pimeään. 

Eilen olin kirjoittanut tuon. Ajattelin, että nyt on syy taistella. Mutta miksi sekään syy ei riitä? Miksei mikään riitä sille pimeydelle syyksi jäädä? Leivon pakkomielteisesti, en pysty lopettaa. Itken ja jatkan. Pakko kokeilla tätä ja vielä tuota, onnistua edes jossain. Tuntea onnistuvansa, olevansa hyvä ja hyväksytty. Vaikka se ahdistaa suunnattomasti. Joka ilta menee bulimiapartyihin, olen väsynyt. Soitin lääkärille, joka oli Virossa nyt töissä. Vuoroviikoin siellä ja Suomessa. Lupaus olikin tyhjä. Sähköposti meni sinne polilta ja soittopyyntö. Jos se lukisi sen ja soittaisi mulle... 

Itkettää.. Puran pahaa oloani mindfulness värityskirjaani. Yritän kasata itseäni ehjemmäksi. Yritän vaan hengittää ja selvitä seuraavaan päivään. Vaikka ei ole enää merkitystä vaikka vaan makaisin peiton alla... 

Vedenneito, jonka väritin yhtenä päivänä...