Ei koskaan satu tarpeeksi...
Että voisi sanoa olevansa ihan, ihan pohjalla.
"Me ollaan niin onnellisia, kun sä oot noin iloinen ja energinen nykyään ja tykkäät touhuta paljon kaikkea."
"Sä oot ilmeisesti ainakin vähän onnellinen."
Mun mieli ei vaan anna mun olla onnellinen. En mä tiedä edes mitä onnellisuus on, en muista enää. Olenko mä onnellinen jos mun sisinpäni miettii kuolemaa päivittäin? Hymy peittää kaikki ajatukset. Mä osaan näyttää siltä, että kaikki on tosi hyvin. Enkä tiedä edes miksi teen niin. Kaikki on niin onnellisia siitä, kun mulla menee "paremmin". Tekstit vaan kertoo miltä minusta tuntuu oikeasti... Perhe sanoi, että on huutanut ja raivonnut mulle ihan aiheesta. Että ne rakastaa mua, ettei ne vihaa mua. Ne yrittää kiittää mua ruuasta ja hymyillä, mutta mä näen sen varjon niiden silmissä. Ne ei halua tälläistä lasta... Hetken päästä saan kuulla ne ilkeät sanat taas, mä tiedän sen. Minussa oli taas se vika. Minun vika se oli, että ne huuti mulle.
Menen kotiin, syön ja oksennan... Elämä tuntuu niin kurjalta. Ihan liian kurjalta. Vaikka mä kuinka hymyilen ja nauran mun olo ei muutu. Ei parane. Isoäitini sanoo, että oon mahtava ihminen. Niin mahtava ja hieno, ettei hän löydä sanoja miten sanoisi sen. Hän ihmetteli mistä olen perinyt mun kirjoittamisenlahjan.
Mun täytyy ehkä soittaa huomenna lääkäriaika... Vaikka en tiedä miten se voisi mua auttaa. Ei varmaan mitenkään. Lääkettä tarjota vaan... Mulla ei ole mitään uutta kerrottavaa. Paitsi vaan se, että vajoan kokoajan syvemmälle pohjaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun välität, se antaa voimia. ❤