Unenomaista.

Mä en jaksa hengittää, mä oon liian pohjalla. Mä en jaksa kävellä enää metriäkään, kaikki sattuu liikaa. Vanhemmat haukkuu kokoajan ja vihaa mua. Riitelen kaikkien ihmisten kanssa. Muhun sattuu... Mä en näe mitään, kaikki on epätodellista. Mä osaan vaan mennä piiloon ja hymyillä, nauraa ihan liikaa. En mä osaa itkeä muiden nähden enää, kertoa miten sattuu. Olisin vaan huomionkerjääjä... Niin isä, hakisin vaan huomiota. Mä olen hiljaa kaikesta, pidän syvällä sydämessäni. Pienen palan kirjoitan teksteihini. Rintakehää puristaa, kun astun ovesta sisälle kotiini. Sattuu niin, että tahdoin vain itkeä. Mutta en osannut... Vihaan ihmisiä, kun ne on niin ilkeitä. En tahdo katsoa ketään silmiin kaupassa. En halua, että sattuu lisää. Mä en halua elämää, en ole halunnut 12 vuoteen. En vaan osaa tätä elämää. 

Mä tunnen joka päivä, että oon eläny jo sen päivän. Tunnistan tapahtumat, kuin ne olisi jo joskus tapahtunut. Ystävän sanat ovat tuttuja, sama kysymys. Vaikka tiedän, että hän kysyi sen ensi kertaa. Oonko mä unessa, josta en vaan osaa herätä? Nukunko mä painajaisessa? Tämä on unenomaista, niin sumuista ja outoa. Mutta silti tämä sattuu. Mä en halua tätä enää. Liikaa kipua kaikkialla. Mä en voi enää asua täällä, mä tahdon pois. Kauas, jonnekkin. "Eikä kukaan tiedä et on onneton, kun ei sieluunsa nää." Ei kukaan tiedä enää. Kukaan ei tiedä tarpeeksi. Kukaan ei näe, että muhun sattuu liikaa.

Unenomaista

Niin epätodellista

Painajainen ei jätä mua yksin

Ei öisin eikä päivin

Kaikki tuntuu vaan kivulta

Hymykin jonka sain pojalta

Kaikki antaa painajaisen jatkua vaan

Ei kukaan pysty sitä poistamaan

Mikään ei herätä mua

Enkä mä laula: "älä herätä mua unesta"

Sillä tämä elämä sattuu minuun, enkä kestä

Tämä uni, unenomainen elämä 

Kristallikyyneleet vievät minut yöhön uinumaan

Suruuni makaamaan

Ja aamulla mä herään uneen 

Siihen samaan painajaiseen