Tahtoisin uskoa, että ois vielä toivoa.

"Olit kaunis kuin tiikeri

Jonka raajoja koristi

Viivat viivojen perään

Ja mä tahdon uskoa

Että ois vielä toivoa

Joka aamu kun herään

Sä haluat pois

Sä haluat pakoon

Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää

Sä haluat pois kun et pystykkään

Kaikkeen mitä pitää yrittää..."

Sattuu ihan liikaa, kun mietin tätä elämää. Oma lääkäri on tosi mukava, se kuuntelee ja välittää. Kerroin kaiken, melkein... Mutta ei millekkään voi tehdä mitään. Sanoi, että voin soittaa, jos tulee paha tilanne niin saan ajan nopeasti. Mä olen taas tänään elänyt jo elettyä elämääni. Tuttuja tapahtumia ja sanoja, tekoja. Vaikka ne ei oikeasti ole edes tapahtunut. Lääkäri sanoi, ettei dejavu-tunteet kestä, kun muutamia sekuntteja. Mulla ne kestää paljon kauemman. Eikä nää ole ihan sellaisia samallaisia välähdyksiä, kuin joskus. En mä tajua enää mitään. Olen vaan sekavampi hetki hetkeltä. 

Kirpparilla en näe hyllyjen tavaroita, tilalla on vaan sumua. Joudun katsoa hyllyn moneen kertaan, että näen ne tavarat. Kotona lyyhistyn sängylle ja itken hieman. Mieli on niin synkkä, tunnen pimeyden mun pään sisällä. Yritän tehdä ruokaa, yritän saada ajatukset muualle. Mutta se ei auta. Kyyneleet tahtoisivat tulla. Mä en jaksaisi enää. Eikä kukaan voi tehdä mitään mikä helpottaisi. Tuska palaa, se palaa mun luo kokoajan. Mä haluan pois... Ihan liikaa... 

Kukaan ei näe miten paljon minussa on kipua

Niitä sanomattomia sanoja

Kukaan ei näe mitä katson odottaen

Miten yksin yössä hiljaa vapisen

Kukaan ei näe minua

Minä olen kai haamu vailla toivoa

Kukaan ei näe

Että se on viimeinen katse