Olo on tyyni, kun kävelen kohti reunaa. Reuna lähestyy, mutta mä en pelkää. Mä en pelkää enää putoamista. Siihen kuoppaan mistä ei nousta. Mä etsin ihmisiä joille voin hymyillä, jonkun jonka kanssa voi nauraa. Joidenka kanssa voin elää pienen hetken. Mä en pelkää, mä vaan hymyilen. Vaikka tiedän jotain... Mä kävelen kesähelteessä tuntematta lämpöä. Istun rannan hiekalla, enkä tunne kesää enää. Ei sillä ole enää merkitystä. Mä etsin jotain tärkeää, mutten ole löytänyt. Jotain joka palauttaisi minut takaisin. En mä pelkää, mä olen turvassa. Hyvässä piilossa. On niin helppo hymyillä, niin helppo rauhoittua. Kun pinta minusta voi hyvin. Mä etsin... Mä vaan etsin... Mutta on liian vaikea löytää. Mä syön, mä en syö, mä oksennan. Vaikka ei silläkään ole merkitystä mitä niistä teen. Silti kaikki on samaa. Enkä tiedä voinko hyvin vai huonosti. En enää tiedä...
Mä olen
peilityyni merenpinta
Mä olen
aalto, joka iskeytyi rantaan
Mä olen
vene ulapalla kauheassa myrskyssä
Mä olen
sadepisara, joka tippuu taivaalta meren pintaan
Mä olen
saari, joka pysyy paikoillaan,
jota ei voi enää satuttaa
Mä olen
horisontti, jotain jota kukaan ei pysty saavuttaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun välität, se antaa voimia. ❤