Tunnen liikaa ja liian nopeaa.

Mä tunnen liikaa ja liian nopeaa. Mä en tiedä mikä mua vaivaa, mä en enää tunne itseäni. En osaa valita elämälleni suuntaa, kun mieli vaeltaa. Onko mikään valinta oikea vai väärä, mä en enää tiedä... 

Mä en ole nukkunut hyvin kahteen yöhön. Viime yönä menin nukkumaan puoli kuudelta ja sain nukuttua neljä tuntia. Mua ei vaan väsyttänyt. Ahdistaa liikaa kokoajan. Mä en osaa edetä mihinkään suuntaan. Mä vaan olen olemassa, vaikka en oikeasti ole. Hakkaan kättä täysiä betoniseinään, enkä edes tajua tekeväni niin. Hukutan murheita ja ahdistustani juomiseen, vaikka en edes tykkää siitä. Syön, enkä kestä syömääni ruokaa ja mun on taas pakko oksentaa. En mä voi syödä melkeen mitään, mä en kestä sitä. Nyt en ole viiltänyt moneen päivään, vaikka olisin halunnut tehdä niinkin... Mä en enää tiedä mikä mun on... En saa tehtyä mitään, mua vaan ahistaa. Mä ajattelen taas kuolemaa, vaikka mä en halua...

Mä en vaan halua olla YKSIN... Mä kestä olla tässä kodissa. Mä en kestä itseäni. Mä haluan pois, mä haluan pakoon. Mä haluan elää, mutta mä en osaa. Enkä mä osaa kuollakaan... Mä en osaa mitään muuta kuin olla tässä olossa. Enkä mä jaksaisi olla edes tässä. 

Kaikki murtuu, mä vajoan pohjaan vaikka mä en tahdokaan. Mä yritin taas olla liian vahva, mä jaksoin hymyillä pari kuukautta. Mutta enää mä en jaksa, en jaksa mitään. Mä en jaksa tätä elämää, en vaikka kuinka yritän. Hoen itselleni ääneen, ettei mun elämä ole paskaa. Mutta sekään ei auta. Mä vajoan tahtomattani, se jokin vetää mut pohjaan taas. Mä en tahdo sinne, mä en oikeasti tahdo! Miksen mä voi vaan päästä täältä pois? 

Rohkeus pelottaa.

Mä tiedän, että mun on tehtävä tää... Mun on kerrottava kaikille, koko maailmalle. Mä haluan tehdä sen, vaikka mua pelottaa. Mua pelottaa kertoa mun elämäntarinastani, sillä se ei ole ollut siitä helpoimmasta päästä... Mä tiedän, että mun kuuluu tehdä tää. Mun kuuluu kirjoittaa ja kertoa. Mun täytyy uskaltaa, mun täytyy tehdä tää. Vaikka en tiedä hyväksytäänkö mua enää tämän kirjan julkaisun jälkeen... Voi olla, että mulla menee välit vanhempiin lopullisesti, voi olla, että sukukin hylkää minut. Ehkä menetän ystäviä, ehkä poikaystävänkin... Mutta mä tiedän tämän olevan oikein. Mä tiedän miksi oon täällä. Mä oon täällä kertoakseni muille, ollakseni tyttö joka selvisi voittajana. 

Vaikka mun paha olo ja masennus yrittää ajaa mua kuoppaan kokoajan niin mun on silti pakko taistella. Mä taistelen niin kauan kuin mä voin. Niin kauan ettei mun tarvi enää taistella. 

Liian hento ote elämästä.

"Elämä anna mun kuolla..."

Tuuli tarttuu mun siipiin

Se nostaa minut korkealle pilviin

Kipu katsoo mua viimeistä kertaa silmiin

Ja kuolema ottaa minut lopulta syliin

Padottuja kyyneleitä ei kukaan nää

Ei kukaan sano sulle: "vielä hetkeksi jää"

Ei ne voi käsittää

Että mä en jaksa enempää

Tuuli ulvoo surullista lauluaan

Se kutsuu mua kehtolauluun mukaan

Se tietää ettei mua estäisi kukaan

Jos mä katoan enkä palaa koskaan

Kyyneleet kuivuvat poskille

Mun on aika unohtaa ne

Mun on kiivettävä kalliolle

Ja päätettävä mikä on mun suunta elämälle

Melkein kirjailija.

Jos sanoisin nyt jotain hyvää... Minusta on tullut melkein kirjailija! Ensimmäinen kirjani tuli eilen postissa. Sen vuoksi siis "melkein kirjailija" koska kirjaani ei ole julkaistu missään, otin vaan itselleni siitä yhden painoksen. Mä olen onnellinen, sillä tiedän kirjoittamisen olevan mun juttu. Mulla on jo suunnitteilla aloittaa toisen kirjan kirjoittaminen, mutta en aloita ihan vielä. 

Tää on mun juttu, tää on se mihin mä voin paeta turvaan. Voin hautautua sanojen maailmaan ja mä tiedän, että siellä mä olen kotona. Mä olen turvassa niin kauan, kun voin kirjoittaa. Sillä kirjoittaminen on se syy miksi mä elän. Se on mun tarkoitus. Mun täytyy kirjoittaa ja kertoa, että pitää taistella ja ettei koskaan saa luovuttaa. 

Mä rakastan sanoja.
Mä rakastan kipeänkauniita lauseita. 
Mä rakastan tarinaa. 
Ja mä rakastan kirjoittamista. 

Haluaisin huutaa tuuleen, että täällä oon.

Mä en jaksa enää, mua ei haittaa vaikka mä kuolisin. Viillän molemmat käsivarret täyteen punaisia juovia ranteista olkapäihin asti. Mä en edes tajunnut, että tein niin... Juon vaikka vihaan sitä. Ajattelen vaan yhtä ajatusta mielessäni...

*Mitä järkeä on elää?* 

Mä en jaksa enempää... Mikään ei auta, mun on turha huutaa. Mun on turha itkeä ja on turhaa nauraa. Mikään muu ei tunnu muuta kuin tuska. Mikään ei auta mua... Mä en tiedä mikä mua edes vaivaa, miksi mun on vaan paha olla... Mä en halua kuolla, mutta mä en todellakaan jaksa elääkään... Mä en jaksa enää hengittää tuskaa keuhkoihin. Mä en halua enää nukkua, enkä herätä aamuun uuteen. Mä en halua taas siihen tuskaiseen todellisuuteen. 

*Mä kävelen ulos pakkaseen. Mä hengitän, mutta ilma mun yllä ei höyryä. Mä tiedän, että oon jo kuollut vaikka ääriviivani vielä täällä vaeltavatkin. Mä itken muutaman kyyneleen, mutta vasta sitten kun tiedän ettei kukaan ole näkemässä. Kyyneleet jäätyvät pieniksi jääkiteiksi poskilleni. Mä tärisen, mua paleltaa. Mä tahtoisin turvaan, vaikka mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Ei ole paikkaa missä olisin turvassa itseltäni, missä olisin turvassa menneisyydeltäni. Lumi narskuu jalkojeni alla, mä kävelen vaikka mä en tunne askeltakaan, vaikka en tunne edes tätä katuakaan. Haluaisin maalata hangen punaisella värillä... Haluaisin tuntea tuulen paljailla käsivarsillani. Haluaisin käpertyä kivenkoloon ilman, että koskaan enää heräisin. Se jokin haluaisi mun ottavan pienet pillerit rasiasta... Se haluaisi, että mä unohtaisin kaiken ja vajoaisin syvälle lumipeitteen alle...

Pimeys saapuu ja taivas täytyy yksitellen tähdistä. Ne kutsuu mua luokseen. Ne kutsuu mua tähdenlennon lailla lentämään. Hanki kiiltää katulampun loisteessa, se näyttää ihan timanteilta. Mä yritän hymyillä, mutta osaan sen vain enää puolittain. Menen lumeen makaamaan ja teen lumienkelin. Nousen ylös ja piirrän vielä sädekehän enkelin pään yläpuolelle. Mä katson enkeliä, jonka jälkeen mä katson taivasta. Mä mietin hiljaa elämääni... Mä mietin, jos mä oonkin pian tuo enkeli. Mua pelottaa... Mä saavun kotiin ja tartun veitseen. Mä piirrän kivun käsivarsiini. Nyt haluaisin vaan nukkua tuskan pois, vaikka tiedän ettei se katoa huomennakaan... Se ei koskaan katoa.*

Punaiset tiikerinraidat.

Terve ihminen ei viiltele, terve ihminen ei mieti itsemurhaa... Mua pelottaa, mä en halua tavata enää ketään. Mä ahdistun kadulla, kun ihmiset katsoo mua. Mä ahdistun kaupassa, kun ne tuijottaa mun ostoskoria. En meinaa saada henkeä, haluan äkkiä kotiin turvaan neljän seinän sisälle. Pelkään edelleen, että joku hyökkää mun päälle kadulla. Mutta tänään mua ei olisi haitannut vaikka joku olisi vienyt mun hengen... Minusta ei ole enää mihinkään muuta kuin jäämään tänne asuntoon yksin. Perhe pyytää mua heidän kanssaan ulkoilemaan, mutta mä en lähde. Mä en jaksa nähdä mun perhettä, en jaksa nähdä ketään. Tahdon vaan olla yksin niin paljon kun vaan voin. 

Mä en tunne itseäni. Mä otan terän käteen ja teen punaiset tiikerinraidat käsivarteen. Enkä edes tiedä syytä, en edes tiedä oliko mun paha olla. Mutta ei terve ihminen viillä, eikä se oksenna tahallisesti... Ja mä teen niitä kumpaakin... Mä en tiedä mikä mua vaivaa, miksi kaivan itseni lopulta liian aikaisin hautaan?

Haluan vaan juosta pois. Mä en tunne itseäni, enkä mä tunne tätä maailmaa. Tää ei ole elämä, tää ei ole mitään. Mä mietin välillä kaiken päättämistä, olen alkanut taas miettiä. Ja mua ärsyttää miksi mä en vaan osaa elää... Eikö mua ole tarkoitettu enää elämään?

Sumu ja minä.

*Kuuntelen sun sydämes ääntä. Painan korvan sun rintaa vasten ja kuuntelen. Kuuntelen niin kauan kunnes mä kuolen...*

Mun reissu oli melkein hyvä. Mun olo oli melkein hyvä. Kaikki oli melkein hyvää, mutta ei kuitenkaan niin täydellisen hyvää, kun olin sulta odottanut. Loppuvaiheessa mä en enää tuntenut itseäni. Mä aloin säätää, mulla oli taas liikaa energiaa ja mä aloin pelätä maniajaksoa. Sitä samaa mikä mulla oli viime keväänä monta kuukautta. Mä en tunne itseäni, aloin taas hävetä käytöstäni. Silti mä jatkoin säätämistä ja riehumista vaikka mä häpesin, mä en osannut kuitenkaan lopettaa. Mä en halua tätä taas...

Tuijotan junan ikkunasta ulos pimeään, minusta tuntuu etten mä ole täällä. Minä en ole tässä junanvaunussa, minä en ole elossa. En katso konnaria silmiin, kun se tarkistaa mun lipun. Kiitän naista joka auttaa mun kissat junaan ja toista naista joka nostaa painavan matkalaukkuni portaat ylös junaan. Kiitän, vaikka mä en ole täällä. Sumu seuraa mua kaikkialla, se ei jätä mua rauhaan. 

*Mä en tajua mistään mitään, mä en ole missään. On vaan sumu ja minä... Ei ole enää muuta.*

Katson mun käsivarsia, mä haluaisin viiltää niihin syviä uria. Haluaisin niin paljon tuntea jotain, edes kipua. 

*Mä tahtoisin vaan olla elossa.*

Mä en tiedä mitä tahdon mun elämältä. Tahdon vaan jäädä kotiin, ei mulla voi olla tulevaisuutta. Mun piti olla onnellinen, mutta miksi mä en ole? Mä oon vaan niin huono ja kuvottava, se joka ei kelpaa mihinkään eikä kellekkään. Mun on pakko viedä itseni pois. 

*Ehkä minusta ei saa enää ehjää. Ehkä kipu ei lopu koskaan.*

En pelkää pimeää.

Välillä mä sanon J:lle, että oon onnellinen. Välillä mä hymyilen koko päivän ja nauran huonoillekkin vitseille. Välillä mun on hyvä olla. Mutta joskus vuoristoradalla mä kuljen syvälle kuiluun. Hurjaa vauhtia alas pimeään tunneliin. Siellä mä en näe mitään, siellä ei ole yhtään valoa. Siellä on vaan kylmää ja pimeää, lohdutonta ja kipeää. Mä en voi valita milloin kuljen alamäkeen. En voi valita onko mäki jyrkkä vai loiva, pitkä vai lyhyt. En voi valita mutkia tai suoria pätkiä. En voi päättää onko päivä hyvä vai huono. En voi päättää milloin romahdan totaalisesti. 

Vuoristorata kulkee ja minä sen mukana. Tulee nousuja ja laskuja, tasaista tuskin koskaan on. Juuri nyt mä olen kulkenut tasaisesti ylöspäin, mutta välillä mä oon kuitenkin romahtanutkin. Mä olen se epävakaa, se joka kulkee elämänsä hurjalla tunteidenvuoristoradalla. Mutta enää se ei haittaa mua, mä olen hyväksynyt itseni jo ajat sitten. Mä tiedän, että välillä romahdan ja tiedän sen jatkuvan läpi elämäni. Mutta mä hyväksyn sen ja yritän jaksaa jokaisen pudotuksen, jokaisen jyrkänkin alamäen. Vaikka kulkisin pimeään pohjaan niin mä yritän silti jaksaa ja pitää edes sisälläni liekin joka valaisee mieleni, vaikka ympärilläni olisikin pimeää.

Mä hyväksyn mun mieleni, vaikka en itseäni vielä aivan kokonaan.
Hyväksy sinäkin itsesi. Sillä sä oot hyvä juuri noin! Tarpeeksi hyvä. ❤

"Sä pystyt mihin vaan

Oot hyvä juuri noin

Mihin vaan

Oot hyvä juuri noin
Sä pystyt mihin vaan
Oot hyvä juuri noin

Sun ei tarvii feikkaa
Nyt ei tarvii feikkaa" 

Tuhkaa jalkojen alla.

En tiedä mitä sanoa, minulla menee kai ihan hyvin. Yritän ajatella ja uskoa siihen. Vaikka elämäni kulkee ohitseni ilman, että saan siitä otetta niin mä yritän vaan kokoajan olla ajattelematta sitä. Elän siinä sumussa edelleen ja se on lohdutonta... Tahtoisin niin tuntea olevani läsnä, tuntea eläväni jälleen... Kerroin J:lle tästä tunteesta ja hän hyväksyi sen. Hän kertoi yhdestä asiasta, joka vaivasi omassa elämässään. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa, että muistaisin mitä olen kokenut elämässäni. Kirjoitan päivän tapahtumat ja lisäksi myös tunteet joita koin päivän aikana. Toivon, että teksteihin palaaminen antaisi minun muistaa ne kauniit muistot uudelleen. 

Välillä mä vajoan masennuskuoppaan, mutta muuten mä hymyilen. Onnestako? Mä en ole ihan varma. Tunteet kulkee vuoristoradalla, niin kuin ne tulevat aina kulkemaankin. Mä olen aina epävakaa, enkä tule saamaan sitä itsestäni koskaan pois. Yritän vaan hyväksyä sen, vaikka välillä ajatus saa minut katkeroitumaan. 

Mä pelkään nyt yhtä asiaa... Häpeää. Sillä mä häpeän itseäni, en pysty katsoa itseäni enkä halua, että kukaan koskee muhun. Mua ahdistaa se... Menneisyydenhaamut tulevat heti, vaikka mä en haluaisi. Mä en tahdo muistaa sitä miestä enää, en sitä vuotta. Vaikka mä luotan J:hin niin silti mä häpeän. Muistan sen miten muhun sattui, muistan itketyt kyyneleet. Muistan paljon, vaikka tahdoin unohtaa. Välähdykset menneestä ei jätä mua rauhaan. Eikä ihmisten ilkeät sanat katoa koskaan mun mielestä. 

Mun itsetunto on romutettu ihan pohjalle. Miten tuhkasta rakennetaan ehjä ihminen? Miten mä voisin muka olla koskaan onnellinen? Mä en tiedä saako kasasta tuhkaa enää mitään kaunista aikaa. Olenko mä vaan jo hävinnyt, häviäjä joka ei voi enää voittaa, koska ei tule enää uusia kisoja. Ei enää uusia tilaisuuksia korjata kaikkea. Mä pelkään etten saa tilaisuutta parantua tästä kaikesta. Pelkään ettei se ole koskaan täysin mahdollista. Pelkään, että mä oon aina masentunut, epävakaa, syömisvammailija... Pelkään, etten ole enää koskaan minä... Erika.