Sirpeleista rakennettu polku.

Kaikki juhlii jossain vappua, myös paras ystävä, toisten seurassa. Minä en vaan mahdu mukaan... Menen torille huomenna yksin, en tahdo nähdä ystäviä. En, kun olen tälläinen. Lääkäri puhuu mulle magneettihoidosta ja sähköhoidosta, kun lääkkeet ei oikein auta mua. Sanoin etten päätä nyt, vaan mietin. Tyrmäsin sähkön kyllä ihan heti siinä lääkärin huoneessa istuessani. Mutta en tiedä. Voisiko se auttaa? Lääkäri uusi mun reseptit... Se ajatus tuli taas... "Nyt mä kuolen." Voin koska vaan kävellä apteekkiin, enkä mä sanonut lääkärille mitään siitä. Se jokin mun sisällä ei halunnut sanoa. Olisi varmaan pitänyt, en vaan voinut. Mä taistelen vastaan sitä mikä en ole, jos se edes on minä. Välillä tuntuu, että se on joku muu. En tiedä...

Räjähdän nauruun niin, että kahvit lentää. Ei se ollut edes hauska juttu. Alan melkein itkeä, tää ei ollut eka kerta. Pikkusisko sanoo ruokapöydässä, että mulla on pullamaha. Mua ahdistaa. Äiti sanoo, että oon muka liian laiha vieläkin. "Pullamaha, pullamaha, pullamaha..." Mulla oli löysä paita, mutta silti... "PULLAMAHA!" Mä oon vaan liian lihava taas... Täytyy kävellä... Lisää ja lisää. Kaikki vajoaa. Minä tahdon pois. "Onko sulla suunnitelmia?" "Ei..." Pian on, kaksi. Terapia vaan kerran viikossa... Mä olen niin loppu.

Mieli on synkkä ja vajoava
Minä olen yö, tumma ja tuhoava
Minä en ole minä
Eikä elämä ole oikea elämä
Peilikuva ei katso mua enää
Mä en todellisuuteen enää herää
Haukkumasanat mielessä kuljen
Ja joka yö silmät kivulta uneen suljen
Liikaa näitä polkuja oon kulkenut
Astunut aina kiveen ja kompastunut
Minä olen kivulle liian hyvä ystävä
Että se tahtoo pitää mua kädestä
Pitää mua aina kädestä

Elämä sattuu minuun liikaa.

Istun pimeässä yössä ja tuijotan merelle. Tunnen kuinka se kutsuu taas luokseen pohjaan. Aurinko laskee pian kokonaan ja jättää minut yksin synkkyyteen. Joku kaunis auringonlasku mä vielä lähden. Hiekka on kylmää, sormet ovat kohmeiset, mieli on musta ja se ajattelee vaan yhtä asiaa. Sattuu, sattuu, sattuu niin, etten taida kestää. Laineet tulevat mua kohti, mutta eivät vielä ihan saavuta. Mä olen hukassa, omassa maailmassa. Ajatus käski minut taas tänne, jos olisin ollut tällä kertaa rohkeampi. Se haluaa, että tuijotan merta. Yö saapuu ja muhun sattuu entistä enemmän. Mä en tahdo olla täällä.

"Silmät niin kauniisti hymyilevät
Mut niiden takana kyyneliä
Ei helppo oo peittää tätä tuskaa..."

Olen vaan nauranut, vaikka sisinpäni itkee. Olen raahautunut terapiaan, kertonut miten sattuu. Kukaan ei vaan ymmärrä. Ja nyt vahdin syömisiäkin taas ja kävelen hulluna. Mä olen liian hukassa. Huomenna pitää lääkäriin. Mä en tiedä miten kertoa, että mä en jaksa tätä maailmaa. Enkä elämää nykyisen itseni kanssa. Tämä maailma sattuu liikaa.

Kanna minua sylissäsi.

Aurinko lämmittää meren rannalla. Meri kutsuu minua. Sumu käskee missä kuljenkin. Hukuttautumaan, raiteille makaamaan. Mä hoen "Ei, ei, ei." ja pudistan päätäni ahdistuneena. Suljen korvat, mutta kuulen edelleen ne ajatukset. Se vetää mua istumaan meren rantaan ja toivomaan kuolemaa. Haaveilemaan syvyyksistä ja vesikasveista, jotka veis mut pois. Meri kimaltaa, se kutsuu liikaa. Mun pitäisi jo lähteä, mutta se pakottaa istumaan vielä hetken. Taistelen, etten lähde kävelemään syvyyksiin. Meri on ihan liian kaunis, aurinko tekisi siitä minulle hyvän kodin. Kun lähden rannasta, seuraavaksi se haluaa mut apteekkiin ja ylittämään raiteet mahdollisimman hitaasti. Se alkaa ottaa minusta liian lujan otteen. Ja kotona saan kuulla sitä, etten saa syödä ennen iltaa ja, että huomenna pitäisi syödä vähemmän kuin tänään. Ja se nauraa, se vaan nauraa. Käskee vahvalla äänellään, niin voimakkaana ajatuksena.

Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule. Mun täytyy vielä mennä, en voi pitkittää sitä ainiaan. Mun lääkkeet ei auta mitään, ei edes nukkumaan. Mä en tiedä mikä mun on. Mä en enää halua mitään elämältä. Haluan pois ennen, kun tulee kesä. Kaikki sattuu liikaa. Mutta mä hyväksyn sen. Ei ne voi auttaa. Antaa sen määrätä milloin on aika lähteä.

Satuta minua, upota pohjaan
Hauku minua, kaada lattiaan
Käske minua, opeta tuntemaan
Kanna minua, hiljalleen kuolemaan

Kipeä mieli ei pääse piiloon.

Se on Hän... Joka käskee. Sumu, vaan Sumu, enkä minä itse. Se tahtoo, että vien itseltäni hengen jollain tavalla. "Älä syö enää, kun vaan aamulla ja illalla. Vähennä siitäkin taas." Se ei lopeta ennen kuin tottelen. Ehkä se on tyytyväinen, jos yritän taas. Tiedän, että se haluaa vaan viedä mun hengen. Ja annan henkeni melkein mielelläni. Lääkkeet vietiin pois. Ja junia mä pelkään. Mertakin pelkään. "Tekosyitä!" Se haluaa mut pois... Mä oon niin hajalla ja loppu. Mä olen hirvitys, joka ei ansaitse mitään. Joka ansaitsee vaan kadota. Mä tahdon pois itsestäni. En halua syödä enää, en halua elää enää. Sä et halua. Masentaa, tahdon kävellä pois. Sattuu, kun katson maailmaa, kun katson itseäni. Antakaa mun nukahtaa ikuisuuteen. Tahdon vaan pois... Etsin jo netistä tietoa myrkystä. Mä en ole oma itseni, vaan sen vallassa. Se tahtoo mut pois.

"Siipien suojaan
Ettei mua näkisi kukaan
Voisin rauhassa hengittää
Siipien suojaan
Voisin viereesi levähtää
Siipien suojassa
Mun on parempi olla"

Sä otat päiväkirjan taas viereesi ja mietit miten kuolla...

Mulle sanottiin, että mä pärjään.

Ensimmäinen päivä omassa kotona osaston jälkeen alkaa olla lopuillaan. Eilinen ilta kotona meni itkiessä ja masentuessa. Halusin vaan takaisin turvaan. Katsoin peilistä mun hirveää kuvaa, joka ikisestä peilistä. Mielessä pyöri sen yhden potilaan sanat, että mun kasvot on pyöristynyt ja se tarkoitti sillä hyvää. Mä ahdistuin siitä ihan liikaa. Nukkuminen oli tuskaista, pelottavaa ja taas pätkittäistä unta. Tänään oon kävellyt viimeisillä voimilla ympäriinsä, kun en pysty vaan olla paikallaan. Istuin meren rannassa ja tuijotin kaukaisuuteen. Meri tekee minut vapaaksi.

Mä tuijotin sitä merta
Mä toivoin, että se veis mut pois
Toivon, että se hukuttaa mut
Tän tunteen, epätodellisuuden
Ihmiset on iloisia kaupungilla
Minä kävelen tässä sumumaailmassa
Eikä kukaan ympärillä pysty tajuamaan sitä
Mä hymyilen mä nauran
Mä katson lentäviä lokkeja
Mutta se ei ole aitoa
Minuun oikeasti sattuu
Yritän vaan tehdä kaikkea ettei sattuisi
Mutta silti kipu vyöryy päälleni
Sumu tulee, Sumu tulee
Ennen se meri rauhoitti
Mutta nyt sekin saa minut haluamaan pois täältä

Mä olen jo nyt loppu. Mun ei annettu kerätä voimia tarpeeksi. Lääkärit... Kaksi lääkäriä sanoi ettei tää sumu ja epätodellisuus ole pysyvää. Mutta minusta tuntuu, että se on jokin joka sumentaa mun maailmani. Aloin kutsua häntä Sumuksi, joskus hän oli Kohtalo ja kerran Varjo. Aina sama kuitenkin, se joka haluaa satuttaa. Olenko vajoamassa psykoosiinkin? Mä en jaksa, kun saan kaikki ongelmat itselleni. Ensiviikolla vielä yksi SCID-haastattelu, niin niistä testeistä pitäisi selvitä mulle diaknoosit. Mutta niitäkin, kun on tehty nyt niin mulla on jokaisesta jotakin. Niin sekamuotoista. En tiedä mitä teen huomenna ja se ahdistaa. Tämä kaupunkikaan ei näytä enää samalta vaan ihan vieraalta. Mikään ei vaan tunnu edelleenkään todelta. Sumu vei kaiken, se vei kaiken.

Mun on pakko vaikka paha on olo.

Minua pelottaa
Minä pelkään maailmaa
Tartun käsilläni johonkin, että mut vedettäisi pinnalle
Mutta jokin repii käteni irti ja jättää pohjalle
Sumu ei jätä rauhaan, se vie mun mieltäni
Se ei anna tuntea kauneutta vaan sulkee silmäni
Pääni ei tunne ajatuksia, vaikka kirjoitan
Kaiken sanomani liian pian unohdan
Tähdenlennot ovat kadonneet etten voisi toivoa
Tumma yötaivas jättää minulle vaan kipua
Sanat paperilla näyttävät vielä paloja itsestäni
Kynä joka kirjoittaa unohtuneen tarinani
Mieleni on vaan unohtanut minut
En minä voi olla kuollut
Sillä minä elän näissä teksteissä
Vaikka sumuinen on katse silmissä

Huomenna on uloskirjoitus, vaikka olo on sekava edelleen. On pakko vaan lähteä. Lääkäri sanoo ettei osasto hyödytä mua. Olisi pitänyt lähteä jo tänään, mutta en suostunut vaan halusin antaa itselleni riittävästi aikaa miettiä sitä. Itkin lääkärihuoneessa. "Me tiedetään, että sulla on edelleen huono vointi." Mutta, mutta, mutta... Lääkäri sanoi, ettei tää sumu ole pysyvää, että mun olo paranee varmasti. Mä en haluaisi taas takaisin siihen elämään ilman sisältöä. En kuitenkaan pysty olla paikallani kauaa ja olo on niin sumuinen etten uskalla edes pyöräillä. Mä en tiedä kuinka pärjään, mutta mulle ei annettu vaihtoehtoja. En halua nähdä edes kavereita, kun oon tällänen. Mä haluan vaan olla yksin, mä en jaksa elämää. Elämää, jota elän jonkun muun kanssa, kun itseni. Mä odotan huomista, mä pelkään huomista. Ei tunnu siltä, että voisin lähteä. Mutta mun on pakko.

Minä kuolin kai sinä yönä sairaalassa.

Hän ei ole minä
Eikä tämä ole oikea päivä
Mikään ei ole olemassa
Kukaan ei ole elossa
Minä lähdin kai sairaalavuoteelta ylös taivaaseen
Kuolin sinä yönä, enkä päässyt enää huomiseen
Minä jäin vain muistoihin
Sille sairaalavuoteelle ennen, kun nukahdin
Aamulla, kun heräsin enää oli vain hän
Elämäni katosi tähän
Mä toivoin vielä, että nukkuisin
Että takaisin muuttuisin
Minä odotan vieläkin, että heräisin
Siltä sängyltä minuna ja taas muistaisin
Olisinpa vain nukkunut pitkään tai kuollut pois
Kunpa kelloa takaisinpäin kääntää vois
Kunpa olisin taistellut vielä
Niin olisin edelleen täällä

Itseäni voin vaan syyttää, kun luovutin. Ehkä minusta jääkin tälläinen, sumuinen, joka ei enää ymmärrä asioita niin kuin ennen, joka ei enää muista niin hyvin asioita, jonka mielestä mikään ei ole totta sillä mikään ei tunnu todelta. Siitä aamusta se alkoi, sumu, epätodellisuus. Mä luulin ettei se ole pysyvää, mä luulin, että se johtuu niistä lääkkeistä. Muttei se voi enää johtua niistä... Mä tein tämän elämän kai itselleni.

Nään tänään lääkäriä, keskustellaan uloskirjoituksesta. Mä en tiedä pystynkö asua enää yksin, en tiedä minne menen. En uskaltanut sanoa tätä äidille. Kysyn lääkäriltä jos pääsisin lähetteellä magneettikuvaan, ehkä siitä näkisi jos päähän jäi vaurio. Mua pelottaa. Selitän lääkärille taas kaiken mahdollisimman tarkasti. Lääkkeet ei ole auttanut tähän oloon ja se kallistaa ajatukset vaurion puolelle. Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule. Mä tiedän sen tosiasian ettei pää voi ikuisesti kestää tätä. Ehkä se oli nyt se kerta, kun se ei enää kestänytkään.

Silmät sumuisena kotilomalla.

Lääkäri halusi minut kotilomalle. En mennyt yksin omaan kotiin, se olisi pelottanut liikaa. Kotiloma meni vanhempien luona. Pelkkää sumua, katsetta, joka ei katso mihinkään. Puhuin samoja asioita uudestaan ja uudestaan, olin unohtanut jo sanoneeni ne. Istun sohvalla, enkä ajattele mitään. Ja vanhempien mielestä näytän siltä, että ajattelisin jotain. Suutun, kun ne sanoo, että mun pitäisi jo lähteä osastolta. Selitän kaikkea epämääräistä, mutten muista enää siitäkään mitään. Äiti heittää vitsillä "dementtia" ja sen jälkeen vakavoituu... Hän ajattelee mun yliannostusta... Johtuisiko sumu ja epätodellisuus siitä? Jos tämä tuleekin olemaan aina näin... 

Pian takaisin osastolle, meinasin mennä jo eilen illalla sekavan olon takia... Siellä ne kysyy miten meni. Ja vastaus... Sumua, pelkkää sumua ja epätodellisuutta.

Äänestämässä kävin, enkä meinannut ymmärtää siitäkään enää mitään...

Aamulla en herää todellisuuteen.

Näen paljon mutten näe mitään
Sanat haihtuu tyhjään pimeään
Minä ajelehdin aalloilla, myrskyssä
Järki ei meinaa pitää mua pystyssä
Aallot on liian suuria ja minä liian pieni
Syvälle pohjaanko vie nyt tieni
Kadotin kasvot sumuun
Pellon aamun utuun
En näe niin kuin näin joskus ennen
Kadotin jo eilisen
Miksi tätä kutsutaan
Kun sumu syrjäyttää järjen ja tunkee maailmaan
Kun entinen katoaa
Ja mieli vaeltaa
Kun herään aina aamuun uuteen
Mutten koskaan siihen todellisuuteen

Kirjoitan täällä osastolla runoja, saan tunteeni niihin. Hoitajat lukee niitä, näkee mun sisimmän paperilla. Lääkäri ei uloskirjannut, vielä. Ehkä ensiviikolla ja siitä tiedosta menin niin paniikkiin, että lääkäri joutui rauhoitella. "Ei me sua ulos laiteta yksin pärjäämään huonossa kunnossa." Silti mä pelkään sitä. Tänään tapasin tulevan terapeutin ja aloitan terapian, kun pääsen osastolta pois. Lääkäri tahtoo, että menen lomalle huomenna, yölomalle. Mua pelottaa, enkä haluaisi nähdä ketään tälläisenä, kun nyt olen, näin sekavana. Illalla olo on aina entistä sekavampi ja epätodellisempi. Päivälläkin on sumua. Lääkäri puhuu dissosaatiosta ja kaksisuuntaisesta mun epävakaan lisäksi. Muttei tee diaknooseja. Niin sekava olo, sumuinen. En muista eilistä, en muista edes kuka olen. En tiedä olenko tässä, kun on niin tyhjää. Herään aamulla, mutta en koskaan oikeasti herää. Lääkepitoisuus veressä nousee ja minä voin silti näin. En mä uskalla, mä pelkään. Mä hyödyn terapiasta enemmän hoitajien ja lääkärin mielestä. Mutta mä pelkään, pelkään sumua mun päässä.

Minä en ole ehkä edes elossa.

Todellisuudentaju häviää. En tunne elämää. Aivan, kun en näkisi mitään. Sumu kasvaa silmissä liian suureksi. Mieli kadottaa sanoja, sormet kirjoittaa kokoajan väärin. Mä en enää ole elossa, oon siitä melkein varma. Uloskirjoitus voi olla jo perjantaina. Mä sanoin omahoitajalle, että sitten oon vaan kotona neljän seinän sisällä. En uskalla mennä näin minnekkään. Olen liian sumussa, en tiedosta mitä teen ja sanon. Lääkäri mainitsee kaksisuuntaisen. Toivon edelleen kuolemaa. Mä en osaa sanoa enempää, unohdin jo kaiken. Puhelinhuoneeseen on jo jonoa, mun täytyy mennä pian. Soittaa, mennä. Mä sekoan.

Elämä on vaan sumua.

Olo vaan pahenee vaikka osaston pitäisi parantaa. Askeleeni ovat kuin sumua, katsekkin on sumua, mikään ympärillä ei ole totta. Tuossa on tuoli, tuossa on pöytä, lamppu, ikkuna, kello... Mutta mikään ei oikeasti ole siinä. Olo vaan pahenee. Lääkkeistä? Sanon kaikille etten pian tajua tästä maailmasta mitään. En muista päivistä mitään, en osaa enää samoja asioita kun ennen. Levoton olo, kävelen ympäri osaston käytäviä. Vajoan kyyneliin ja pyydän hoitajan tappamaan minut. Olen lopussa. Aamulla, kun avaan silmät haluan vaan kuolla. Olen loppu.

Mieliala vaihtelee. Liian energisestä ihan pohjalle. Hoitajat pitävät hulluna, eivät usko totuuksia. Mulla on niin sekava olo. Ketään ei osaa auttaa, muhun sattuu. Olo ei ole ollut ikinä näin sekava, kun nyt. Mä oikeesti tahdon vaan kuolla.

Nauran vaikka sisällä tuntuu pahalta. Saan ystäviä, jotka tutustuu väärään minuun. En tunne peilikuvaa, silmät ovat niin kipeän näköiset. Päivä päivältä olo on sumuisempi. Tunnen etten elä, etten oikeasti ole tässä. Hoitaja raivoaa mulle ja mä itken sanoen etten voi sille mitään, että oon tällänen. Istun ja tuijotan seinää, en enää meinaa tajuta mitään mitä on mun ympärillä. Mä en ole enää mä. Mä olen joku toinen tai sitten en kukaan. Miksi pitää herätä aamulla? Miksi pitää vieläkin elää?

Unihiekkaa päivystysosastolla.

Sattuu, sattuu, sattuu hirveästi. Olen puhunut ja puhunut hoitajille, mutta ahdistus ei helpota. Mä vaan tahdon kuolla liikaa. 4 pulloa hiiltä juotu, neljäs tippapullo menossa. En ole pystynyt syödä paljoa, on niin huono olo ja masentaa. Pelkkä ruuan näkeminenkin oksettaa. Olen vaan näykkinyt palasia, tökkinyt haarukalla ja lusikoinut korostuneen hitaasti. Syömishäiriö näki heti tilaisuuden mun kipeässä mielessä ja fyysisen huonovointisuuden. Se päätti taas... Ja mä päätin... Onneksi vihdoin se pelasti mut ylipainolta. Kuolema huutaa tahtovansa minut. Se aloittaa aamulla ja lopettaa vasta, kun nukahdan. Ja löytää tiensä mieleeni taas aamulla. Se on minussa, syvällä. Juttelin yhdelle psyk.hoitajalle jonka tunnen jo nuoriso-osastoajoilta. Hän onneksi ymmärsi ja sanoi, että niistä mun puheluista päivystävän kanssa on mennyt huoli eteenpäin polille. Ja siitäkin, kun olin käynyt päivystyksessä aiemmin. 

Täällä päivystyksessä on oikeen limsaakin!

Odotan aamua ja pelkään. Mitä lääkäri sanoo? Päättää? Mitä mieltä mä ees oon. Ainut asia päässä: "Haluan tappaa itteni kun oon niin surkeapaskalihavaoutovääränlainenärsyttäväepäonnistunutonnetonhirveäkauheaturha ihminen"

Lista jatkuu yhä, jos vaan mietin vikoja minussa. Eihän ole eden muuta kuin vikaa. Ei mulla ole enää muuta kuin se, että haluan kuolla. En edes muista halusinko joskus saavuttaa jotain. Muistan vaan muistot menneistä, joita ikävöin ja muistan tämän hetken, tuskan ja halun kuolla. 

Taistele! Mutta mitä jos ei jaksa taistella, jos ei kestä itseään? Jalat vajoaa lattiasta läpi. Silmät katsoo sumuisena kuoleman kasvoja. Keuhkot ei tahdo hengittää, ne lopettaa välillä, kun ahdistun. Tämäkään ei auta, että kirjoitan. Aina ennen auttoi. Mietin olisiko tässä huoneessa jotain millä tappaa itsensä. Katselen, mutta tajuan huoneen liukuoven olevan raollaan. Kunpa vaan sydän lakkaisi lyömästä ja antaisi mun mennä. Mä oon edelleen loppu, vielä enemmän hetki hetkeltä. Mä en ole se ihana ja kaunis niin kuin sä sanoit tänään istuessasi mun sängyllä. Mä olen ruma, läski, hirveä, minussa ei ole mitään kaunista eikä ihanaa. Ällöttävää vaan. Mä en jaksa olla tälläinen, mä en jaksa elää tälläisen kanssa. En jaksa. Haluan pois sinne missä joku muu oon. Kuolla...

"Antakaa mun oikeesti kuolla..."

...Kirjoitin äidille niin yöllä. Olo ei helpota. Itsemurha-ajatukset ei hellitä. Kuolema on ainut asia mitä enää haluan. Itkien pyysin eilen anteeksi vanhemmilta maatessa sairaalasängyllä. Äiti silittää mun olkapäätä ja mä itken enemmän. Samat kysymykset jokaiselta montako tablettia otin. Sanoin etten laskenut ja se oli totuus. Sitten kysyttiin milligramma määrä... Mä vastasin hiljaa 4 grammaa, ehkä vähän päälle. Jalat ei kantanut. Minut kannettiin sylissä kotoa autoon ja perillä päivystykseen. Pää ei pysynyt edes suorassa, vaan se oli kallellaan. Piti maata kyljellään, kun jalat ei pysyneet selällä maatessa oikeassa asennossa. En pystynyt kirjoittaa oikein, virheitä tuli lähes joka sanaan. Puhelin tippui kokoajan kädestä. En päässyt itse ominavuin istumaankaan. Huimasi, olo oli sumuinen. Henki kulki huonosti, jouduin vetää syvään henkeä aina välillä. Oksensin ja sitten joku haki minut sairaalasängyllä ja kiidätti jonnekkin, jossa otettiin verikokeita, ekg, laitettiin tippa ja seurantalaitteet. Mä olin taas laitteissa... Mun pitää juoda 6-7 tunnin välein pullo lääkehiiltä, 4 pullollista yhteensä. Monet kysyivät monesko kerta tää oli. Kuudes... Itkin yöllä, kutsun hoitajan ja kerron, että haluan kuolla etten jaksa. Nukun tunnin ja itken lisää. Hoitaja soittaa päivystävällesairaanhoitajalle. Hoitaja sanoo: "Se itkee täällä, sillä on niin paha olo." Päivystävä tulee puolentunnin päästä. Miksi se on vihainen mulle ja huutaa taas? Muhun vaan sattuu. Mun käsketään nukkua ja mä yritän. Viisi tuntia...

Aamulla herään samoihin pahoihin ajatuksiin. Kuolema... "Antakaa mun kuolla." olin hokenut hoitajalle yöllä. Hakkaan itseäni, puristan käden nyrkkiin, puristan mahaa, kylkiä. Mä en jaksa. Itken aamullakin, pyydän hoitajan käymään. Hän kuuntelee mua. Hän on mua vaan vuoden vanhempi ja se tuntuu turvalliselta. Mä olen vaan niin lopussa. Haluan vaan kuolla. Minussa on vaan vikaa... Haluaisin haukkua itseni läskiksi, haluaisin haukkua turhaksi, surkeaksi, paskaksi tytöksi. Sanoin sille nuorelle naishoitajalle "Toivon, että joku tappaisi mut, kun mä en itse osaa." Kun mä en itse osaa...

Mitä tänään tapahtuu, sitä en vielä tiedä...

Ikuisesti teidän Erika.

Sun pitää antaa itselles anteeks...

Anteeksi, minä en jaksa. Minä en pysy vahvana enää... Lääkkeet odottaa ottajaansa kaapissa valmiiksi laskettuna. Kirje odottaa kirjoittajaansa. Ja minä olen ihan loppu. Mä yritin ja yritin pyytää apua, mutta mun ääntä ei kuultu. Päivystävän sanoja: "Sä haet vaan huomiota, kyllä se parin kuukauden päästä helpottaa, jos sä nyt teet jotain niin apu on kaukana, kuinkakohan monta kertaa sä oot jo täällä ollu, mee nukkumaan, odota sitä lääkkeen vaikutusta, ei me voida muuta kun yrittää tsempata, käytä niitä dkt taitoja." Mutta entä jos oon jo nyt ihan lopussa, valmiina kuolemaan. Ne luulee, että jaksan pari kuukautta, ne luulee, että jaksan huomiseen. Ne vaan luulee. Ne ei usko, että seison ihan reunalla. Osastoille ei oteta, ei mua. Skitsot ja psykoottiset vaan, muut ei enää pääse. Minä en pääse... Osastot lopettaa, sulkee ovensa ja ihmisiä kuolee. Se on niin väärin... Soitin päivystävälle monena iltana sanoen, että taas olo on pahentunut. Käsketään nukkua ja odottaa terapiaa, sanotaan "Soita uudestaan, jos et saa nukuttua". Mä en saanut apua. Tuntuu kuin ne haluaisi, että kuolen. Se jokin kuin hokee: Ota jo ne lääkkeet. Ota... Heti! Päivät menee kahdessa ajatuksessa. "Oon lihonu hitosti, oon ihan läski." "Tapa ittes, mä haluan kuolla." Enää mielessä ei ole muuta. En pääse näistä ajatuksista pois. Mä yritin hakea apua niin paljon, mutta en saanut sitä. Mä en jaksa enää pyytää sillä tiedän vastauksen. Hyvästelin vanhemmat siltä varalta etten ole enää huomenna täällä. Halasin ja katsoin pitkään selkäni taakse. Tuska silmissä ei katoa, suru ei poistu, olo ei parane. Jokin haluaa, että kuolen, että yritän taas. Mun vanhemmat tulee ikuisesti vihaamaan mua, jos selviän. Ne sanoi, ettei enää kestä tällästä. Minäkään en enää kestä. Annan itselleni anteeksi etten jaksanut enää. 12 vuoden jälkeen on kai jo lupa luovuttaa, päästää vihdoin irti... Kipua voi sietää tiettyyn rajaan asti, tietyn aikaa. Mä en enää pärjää sille, en enää pärjää...

Ja vihdoin hän lentää, kun ei elämään oppinut. En osannut päästää irti kivusta, irti sinun kuolemasta. Irti 12 vuoden tuskasta. En osannut, eikä kukaan osannut siinä auttaa. Minut tuomittiin kipuun, kestämään sitä. Ja enää en kestä sitä. Olen sanonut tämän monesti ja toivonut parempaa. Olen saanut vaan lisää tuskaa, uusia ongelmia. Olen kärsinyt ja nauranut silti. Yrittänyt elää ja tehdä vaikka se paha olo piti mua kädestä kiinni. Se rankaisi mua yön pimeydessä kyynelillä, viilloilla ihossa, nyrkin iskuina, raapimajäljillä, ahdistuskohtauksilla, yliannostuksilla, pahoilla ajatuksilla. Kaikella mitä se vaan keksi. Mä en tiedä mitä se on. Kipu ja tuska tuhosi minut. Minulla ei ole ihmistä, jonka kanssa haluaisin elää. Sillä en tunne sitä. Se on outo, se on sekopää, se on ilkeä. Minä vihaan sitä! Olen vihannut 12 vuotta. Nämä vuodet ovat liikaa, liikaa arpia minussa. Minä en kuulu tähän elämään. Mä en saa selviytymistarinaa, vaikka haluan. Se tulee aina ja pilaa kaiken. En tiedä mikä se on, miksi se haluaa mulle pahaa, miksi se haluaa, että tulen kärsimään aina. Minä olin silloin 10 vuotias. Elämäni piti olla edessä. Siitä ei pitänyt tulla tälläistä. Kun sinä kuolit minä sekosin. Se sekoitti pääni, maailmani. Sen pienen tytön maailman, kaikki romahti. Suru, tuska, kipu, viha kaikki itseäni kohtaan. Sillä sun olisi pitänyt elää ja mun kuolla. Kuolema otti pientä tyttöä kädestä kiinni ja johdatti liian syvälle. Jokin alkoi haukkua, sanoi, että mun pitää kuolla. Mä halusin kuolla 10 vuotiaasta lähtien. Pääni meni sekaisin järkytyksestä, enkä enää tuntenut itseäni. Aloin elää sumussa omassa maailmassa, enkä enää kuullut ystävieni ääniä. Jäin yksin outouteni kanssa. Olin hiljaa, patosin sisälleni. Elin itseni kanssa ja haaveilin itseni satuttamisesta. Se 10 vuotias kasvoi tuskan keskellä kuoleman vierellä. Jokin teki siitä tämän hauraan aikuisen. Aikuisen jolla on mahdollisuus vihdoin lopettaa kipu. Sen 10 vuotiaan tytön kipu. Mä kirjoitin tämän teille, että tiedätte miksi en jaksa, miksi olen oikeasti loppu. On vielä yksi asia, jonka haluan tehdä... Mä näen yhä sen 10 vuotiaan, joka yritti kertoa jollekkin. Mutta se oli kai näkymätön, sillä kukaan ei kuullut. Kukaan ei kuule. Se 10 vuotias huutaa yhä mun sisälläni.

                                                            Mutta sen ääni hukkuu...

                                                                                          Ja tyttö vihdoin nukkuu...

Siipiäkö etsin, kun elämään väsynyt oon?

Tuijotan silmiin. Katson peiliin. En näe mitään muuta, kuin tuskan läskin. Haluan tappaa sen väärän itseni, niin paljon. Sä kävelet peilin ohi kokoajan etkä tunne väsyneitä kasvoja ollenkaan. Sä haluat tappaa sen. Tunne liian voimakas vetää sut uudelleen kävelemään lääkekaapin ohitse. Houkuttaa ja mä pelkään. Uusia lääkkeitä, apu tuli liian myöhään. Nyt seison tässä itsetuhoisin ajatuksin, liiankin. Mä teen sen... Mä en tee... Mä teen sen... Mutten kuitenkaan tee... Mä mietin, liikaa. Pelkään. Äiti sanoi ettei nyt mihinkään osastolle, nyt pitää pärjätä, ajattele sun kissaa, ei se pärjää yksin. Ambulanssia ei koskaan saa tilata tähän pihaan, naapurithan näkee ja ihmettelee, alkaa puhua. Vanhemmat häpee mua. Sanoivat etten voi pukea jotain missä näytän laihalta. Ne häpee, mä oon niille vaan pettymys, parempi, että kuolisin. En voi mennä osastolle vaikka mikä olisi, jos ottaisin yliannostuksen kukaan ei saa tilata ambulanssia tähän pihaan. Päivystävä sanoo yritä mennä nukkumaan, isä ei ymmärrä mistä on kyse. Mä vaan ajattelen läskiä kehoani ja lääkekaappia... Anteeksi, mutta en jaksa. Mä en kestä puhua mistään, kaikki sattuu. En ole halunnut kirjoittaa, koska se sattuu. Olen epäonnistunut niin pahasti. Liian loppu, apu tulikin liian myöhään. Se ei enää pelasta mua, mä hukuin jo tähän oloon. Tänään vai huomenna? Päästäkää mut pois...

En pysty mennä suihkuun kokonaan, mahan läskit ahdistaa. En jaksa puhua tästä, koska sattuu... Antakaa anteeksi, mä en kestä... Ehkä tää on hätähuuto, joka kaikuu avaruudessa. Mustassa loputtomuudessa. Eikä kukaan ymmärrä sitä, minua. Se avaruus on loputon, mä hukun sinne. Ääneni hukkuu. On niin pimeää, että sattuu. Sattuu liikaa, ihan liikaa. Vaikka ympärillä on tähtiä ne ei valaise mua. Niistä on tullut kylmiä. En pääse turvaan, en enää pääse. Mä ajattelen vaan sitä samaa, uudelleen ja uudelleen. Mä olen yksin, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä. Ne ei nää avaruuteen, sinne pimeään. Ne ei ymmärrä, että olen lähdössä. Ne luottaa etten lähde, että pysyn synkässä avaruudessani tuntematta itseäni. Tahtoisin olla yksin, koska vihaan jokaista tekoa minkä teen, jokaista sanaa jonka sanon. Sillä se en ole minä. Viimeksi pienenä lapsena olin minä, olin olemassa oikeasti. Enkä vihannut. En jaksa enää "itseni" kanssa, koska se en ole minä. Se on haamu vaan johon ihmiset tykästyy. Ne ei tykästy muhun vaan siihen väärään. "Sä oot niin kiva tyttö." Ja paskat, oikeasti. Vihaan, en tahdo sanoa mitään. Voisinpa olla vaan hiljaa, kadota. Sulkeutua kissan kanssa näiden seinien sisälle. Voimani vähenee, huuto avaruudessa lakkaa, kun kukaan ei auttanutkaan.

Avaruus on pitkä, avaruus on suuri, avaruus on loputon.

Elämä ei ole pitkä, ei suuri, ei loputon.

Elämä ei ole se mitä halusin, sellaista mitä luulin.

Avaruutta ei voi muuttaa tai lopettaa, tähdet ja planeetat pysyvät radallaan.

Elämää voi muuttaa tai päättää milloin lopettaa.

Avaruus ei lopu.

Mutta elämä loppuu...