Sirpeleista rakennettu polku.

Kaikki juhlii jossain vappua, myös paras ystävä, toisten seurassa. Minä en vaan mahdu mukaan... Menen torille huomenna yksin, en tahdo nähdä ystäviä. En, kun olen tälläinen. Lääkäri puhuu mulle magneettihoidosta ja sähköhoidosta, kun lääkkeet ei oikein auta mua. Sanoin etten päätä nyt, vaan mietin. Tyrmäsin sähkön kyllä ihan heti siinä lääkärin huoneessa istuessani. Mutta en tiedä. Voisiko se auttaa? Lääkäri uusi mun reseptit... Se ajatus tuli taas... "Nyt mä kuolen." Voin koska vaan kävellä apteekkiin, enkä mä sanonut lääkärille mitään siitä. Se jokin mun sisällä ei halunnut sanoa. Olisi varmaan pitänyt, en vaan voinut. Mä taistelen vastaan sitä mikä en ole, jos se edes on minä. Välillä tuntuu, että se on joku muu. En tiedä...

Räjähdän nauruun niin, että kahvit lentää. Ei se ollut edes hauska juttu. Alan melkein itkeä, tää ei ollut eka kerta. Pikkusisko sanoo ruokapöydässä, että mulla on pullamaha. Mua ahdistaa. Äiti sanoo, että oon muka liian laiha vieläkin. "Pullamaha, pullamaha, pullamaha..." Mulla oli löysä paita, mutta silti... "PULLAMAHA!" Mä oon vaan liian lihava taas... Täytyy kävellä... Lisää ja lisää. Kaikki vajoaa. Minä tahdon pois. "Onko sulla suunnitelmia?" "Ei..." Pian on, kaksi. Terapia vaan kerran viikossa... Mä olen niin loppu.

Mieli on synkkä ja vajoava
Minä olen yö, tumma ja tuhoava
Minä en ole minä
Eikä elämä ole oikea elämä
Peilikuva ei katso mua enää
Mä en todellisuuteen enää herää
Haukkumasanat mielessä kuljen
Ja joka yö silmät kivulta uneen suljen
Liikaa näitä polkuja oon kulkenut
Astunut aina kiveen ja kompastunut
Minä olen kivulle liian hyvä ystävä
Että se tahtoo pitää mua kädestä
Pitää mua aina kädestä