Elämä sattuu minuun liikaa.

Istun pimeässä yössä ja tuijotan merelle. Tunnen kuinka se kutsuu taas luokseen pohjaan. Aurinko laskee pian kokonaan ja jättää minut yksin synkkyyteen. Joku kaunis auringonlasku mä vielä lähden. Hiekka on kylmää, sormet ovat kohmeiset, mieli on musta ja se ajattelee vaan yhtä asiaa. Sattuu, sattuu, sattuu niin, etten taida kestää. Laineet tulevat mua kohti, mutta eivät vielä ihan saavuta. Mä olen hukassa, omassa maailmassa. Ajatus käski minut taas tänne, jos olisin ollut tällä kertaa rohkeampi. Se haluaa, että tuijotan merta. Yö saapuu ja muhun sattuu entistä enemmän. Mä en tahdo olla täällä.

"Silmät niin kauniisti hymyilevät
Mut niiden takana kyyneliä
Ei helppo oo peittää tätä tuskaa..."

Olen vaan nauranut, vaikka sisinpäni itkee. Olen raahautunut terapiaan, kertonut miten sattuu. Kukaan ei vaan ymmärrä. Ja nyt vahdin syömisiäkin taas ja kävelen hulluna. Mä olen liian hukassa. Huomenna pitää lääkäriin. Mä en tiedä miten kertoa, että mä en jaksa tätä maailmaa. Enkä elämää nykyisen itseni kanssa. Tämä maailma sattuu liikaa.