Mulle sanottiin, että mä pärjään.

Ensimmäinen päivä omassa kotona osaston jälkeen alkaa olla lopuillaan. Eilinen ilta kotona meni itkiessä ja masentuessa. Halusin vaan takaisin turvaan. Katsoin peilistä mun hirveää kuvaa, joka ikisestä peilistä. Mielessä pyöri sen yhden potilaan sanat, että mun kasvot on pyöristynyt ja se tarkoitti sillä hyvää. Mä ahdistuin siitä ihan liikaa. Nukkuminen oli tuskaista, pelottavaa ja taas pätkittäistä unta. Tänään oon kävellyt viimeisillä voimilla ympäriinsä, kun en pysty vaan olla paikallaan. Istuin meren rannassa ja tuijotin kaukaisuuteen. Meri tekee minut vapaaksi.

Mä tuijotin sitä merta
Mä toivoin, että se veis mut pois
Toivon, että se hukuttaa mut
Tän tunteen, epätodellisuuden
Ihmiset on iloisia kaupungilla
Minä kävelen tässä sumumaailmassa
Eikä kukaan ympärillä pysty tajuamaan sitä
Mä hymyilen mä nauran
Mä katson lentäviä lokkeja
Mutta se ei ole aitoa
Minuun oikeasti sattuu
Yritän vaan tehdä kaikkea ettei sattuisi
Mutta silti kipu vyöryy päälleni
Sumu tulee, Sumu tulee
Ennen se meri rauhoitti
Mutta nyt sekin saa minut haluamaan pois täältä

Mä olen jo nyt loppu. Mun ei annettu kerätä voimia tarpeeksi. Lääkärit... Kaksi lääkäriä sanoi ettei tää sumu ja epätodellisuus ole pysyvää. Mutta minusta tuntuu, että se on jokin joka sumentaa mun maailmani. Aloin kutsua häntä Sumuksi, joskus hän oli Kohtalo ja kerran Varjo. Aina sama kuitenkin, se joka haluaa satuttaa. Olenko vajoamassa psykoosiinkin? Mä en jaksa, kun saan kaikki ongelmat itselleni. Ensiviikolla vielä yksi SCID-haastattelu, niin niistä testeistä pitäisi selvitä mulle diaknoosit. Mutta niitäkin, kun on tehty nyt niin mulla on jokaisesta jotakin. Niin sekamuotoista. En tiedä mitä teen huomenna ja se ahdistaa. Tämä kaupunkikaan ei näytä enää samalta vaan ihan vieraalta. Mikään ei vaan tunnu edelleenkään todelta. Sumu vei kaiken, se vei kaiken.