Mä tuijotin sitä merta
Mä toivoin, että se veis mut pois
Toivon, että se hukuttaa mut
Tän tunteen, epätodellisuuden
Ihmiset on iloisia kaupungilla
Minä kävelen tässä sumumaailmassa
Eikä kukaan ympärillä pysty tajuamaan sitä
Mä hymyilen mä nauran
Mä katson lentäviä lokkeja
Mutta se ei ole aitoa
Minuun oikeasti sattuu
Yritän vaan tehdä kaikkea ettei sattuisi
Mutta silti kipu vyöryy päälleni
Sumu tulee, Sumu tulee
Ennen se meri rauhoitti
Mutta nyt sekin saa minut haluamaan pois täältä
Mä olen jo nyt loppu. Mun ei annettu kerätä voimia tarpeeksi. Lääkärit... Kaksi lääkäriä sanoi ettei tää sumu ja epätodellisuus ole pysyvää. Mutta minusta tuntuu, että se on jokin joka sumentaa mun maailmani. Aloin kutsua häntä Sumuksi, joskus hän oli Kohtalo ja kerran Varjo. Aina sama kuitenkin, se joka haluaa satuttaa. Olenko vajoamassa psykoosiinkin? Mä en jaksa, kun saan kaikki ongelmat itselleni. Ensiviikolla vielä yksi SCID-haastattelu, niin niistä testeistä pitäisi selvitä mulle diaknoosit. Mutta niitäkin, kun on tehty nyt niin mulla on jokaisesta jotakin. Niin sekamuotoista. En tiedä mitä teen huomenna ja se ahdistaa. Tämä kaupunkikaan ei näytä enää samalta vaan ihan vieraalta. Mikään ei vaan tunnu edelleenkään todelta. Sumu vei kaiken, se vei kaiken.
Miksi muut saavat määritellä sen, pärjäätkö vai etkö? Todellisuudessa sinä tiedät sen itse parhaiten.
VastaaPoistaNiin, se on väärin. Niin se täällä menee nykyään. Sanotaan, että kyllä sä pärjäät. Ei ne voi sitä tietää ja mä vielä sanoin sen etten tiedä pärjäänkö, kun olo on niin paha. Eikä kuunneltu. Täällä harva enää apua saa...
Poista