Minä kuolin kai sinä yönä sairaalassa.

Hän ei ole minä
Eikä tämä ole oikea päivä
Mikään ei ole olemassa
Kukaan ei ole elossa
Minä lähdin kai sairaalavuoteelta ylös taivaaseen
Kuolin sinä yönä, enkä päässyt enää huomiseen
Minä jäin vain muistoihin
Sille sairaalavuoteelle ennen, kun nukahdin
Aamulla, kun heräsin enää oli vain hän
Elämäni katosi tähän
Mä toivoin vielä, että nukkuisin
Että takaisin muuttuisin
Minä odotan vieläkin, että heräisin
Siltä sängyltä minuna ja taas muistaisin
Olisinpa vain nukkunut pitkään tai kuollut pois
Kunpa kelloa takaisinpäin kääntää vois
Kunpa olisin taistellut vielä
Niin olisin edelleen täällä

Itseäni voin vaan syyttää, kun luovutin. Ehkä minusta jääkin tälläinen, sumuinen, joka ei enää ymmärrä asioita niin kuin ennen, joka ei enää muista niin hyvin asioita, jonka mielestä mikään ei ole totta sillä mikään ei tunnu todelta. Siitä aamusta se alkoi, sumu, epätodellisuus. Mä luulin ettei se ole pysyvää, mä luulin, että se johtuu niistä lääkkeistä. Muttei se voi enää johtua niistä... Mä tein tämän elämän kai itselleni.

Nään tänään lääkäriä, keskustellaan uloskirjoituksesta. Mä en tiedä pystynkö asua enää yksin, en tiedä minne menen. En uskaltanut sanoa tätä äidille. Kysyn lääkäriltä jos pääsisin lähetteellä magneettikuvaan, ehkä siitä näkisi jos päähän jäi vaurio. Mua pelottaa. Selitän lääkärille taas kaiken mahdollisimman tarkasti. Lääkkeet ei ole auttanut tähän oloon ja se kallistaa ajatukset vaurion puolelle. Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule. Mä tiedän sen tosiasian ettei pää voi ikuisesti kestää tätä. Ehkä se oli nyt se kerta, kun se ei enää kestänytkään.