Päivät tuhoavat minut kokonaan.

Torstai-Perjantai oli ensimmäinen uneton yö. Kello näyttää 6:48... Olen ollut koko yön hereillä. Kokoajan olin ihan pirteä. Aloin leipoa kello 3:30. Ihan niin pirteä olin, että oli pakko jotain tehdä. Katsoin yön aikana myös kolme leffaa ja tein hulluna vatsalihaksia. Tunnit kuluivat aamuun liian nopeasti. En mä mitään unta tarvi edes. Lääkettä en ollut enää ottanut illalla, joten maanista oli varmaankin. Mutta siitä lääkkeestä nousi ruokahalu, ettei voinut ajatella muuta kuin ruokaa. Torstaina oksensin kolmesti sen lääkkeen takia, vedin kaapit melkein tyhjiksi. Sinä yönä olin täynnä kiukkua itseäni kohtaan. Oli niin läski olo, että hain sakset keittiöstä ja leikkasin niillä mahan läskejä. Sitten hakkasinkin vielä. Eikä helpottanut. Ajattelin liikaa yliannostusta, sitä miten turhaa ja sisällötöntä mun elämä on. Se joku hokee nyt vaan päässä miten lihava olen. Mä olenkin... Mä en jaksa. Ajattelin viiden aikaan soittaa päivystävälle, mutta päädyin katsomaan leffaa. Miksi ei väsytä? Oon niin pirtee kuin oisin nukkunut 8 tuntia, vaikka en ole laittanut silmiä edes kiinni tai haukotellut yhtään kertaa. Sänky tuntui ahdistavalta, yövaatteet, suihku. Turha mun on nukkua ja olo oli niin läski etten pystynyt mennä suihkuunkaan sinä iltana. Valvotun yön jälkeen olo oli sekava. Olen niin lopussa... Meinasi päivällä kaatua portaissa, kun en yhtäkkiä nähnyt seuraavaa porrasta. Raivosin kaikille niin paljon, mutta olin koko päivän menossa, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, vaikka enhän mä ollut edes nukkunut.

Perjantai oli hirveä päivä. Olo paheni, mulla alkoi tulla epätodellisuuden tunteita, viha jatkui, ylipirteys jatkui, itsetuhoisetajtukset paheni. Menin illalla päivystykseen, koska kaikki kehoitti mua. Odotin kolme tuntia lääkäriä ja sama vastaus. "Tällä jatketaan, mun on turha määrätä sulle mitään muuta." Sanoin etten voi ottaa sitä lääkettä. "Se on sun oma valinta." En ottanut illalla sitä. En halua ajatella vaan ruokaa entistä enemmän. Ihan turhaa menin sinne. Lääkäri näki miten hermona olin ja sanoi, että voin istua odotuskäytävällä hetken ja rauhoittua. Lähdin kuitenkin kotiin heti. Turha reissu ja olin ihan raivona. Akuuttipolin lääkäri oli kirjoittanut teksteihin epäilyn, sanan "bipo". Päivystävälääkäri luki teksteistä. Nukahdin sohvalle kotona yhden aikaan. En siirtynyt sänkyyn nukkumaan, vaikka heräsinkin yöllä, koska se ahdisti. Nukuin päivävaatteet päällä, koska yövaatteetkin ahdistaa. Aamulla oli taas paska olo. Halusin satuttaa itseäni. "Tää pahenee joka päivä." "Haluaisitko mennä osastolle?" "En, se pahentaa aina mun oloa, kun mut suljetaan seinien sisälle." Lääkäri katsoi, että se olisi ollut hyvä ratkaisu. Ei kai se muuten olisi kysynyt. Mutta mä en voi, en vaan voi. "En tunne itseäni, en jaksaisi elää ihmisen kanssa jota en tunne." "Ei varsinaisia itsetuhoisia-ajatuksia." Lääkäri sanoo puhelimessa psykiatrille. Mä oon hukassa...

Lauantaina olin menossa koko päivän, energia ei vaan loppunut millään. Lähdin aamupäivästä puoli 11 kirpparille, siitä kaupunkiin, kotiin tunniksi, sirkukseen, kaverille. Olin kotona viiden aikaan aamulla. Soitin päivystävälle, koska oli käsketty soittaa, jos en saa unta. Selitin vaan jotain ihan pirteänä. Se sanoi, että pitäisi yrittää nukkua, rauhoittua. Menin sohvalle istumaan ja katsoin leffaa. Nukahdin taas sohvalle puoli 7 aamulla, silloin vasta alkoi väsyttää. Nukuin vähän yli kymmeneen eli nukuin vähän päälle kolme tuntia. Ja olin heti herätessäni ihan pirteä. Taas olo, että jaksaisi kävellä läheiseen pikkukuntaan, jonne on monia kymmeniä kilometrejä. En tiedä miten yritän taas väsyttää itseni, että nukkuisin. Nukkuminen ahdistaa, tuntuu turhalta, haluan vaan valvoa. Hutera olo, sekava. Eilen yöllä kotimatkalla näin hämyisiä hahmoja tienvarsilla, luulin, että joku seuraa. Raivosin keskellä yötä, kun tulin kotiin. Olin jo aamulla saanut kauhean raivokohtauksen ja hakannut pyyhkeellä lattiaa ja kämmenellä seinää. Perjantaina haukuin yhden ihmisen ihan totaalisesti. Mitä tässä voi enää tehdä?

Tuntuu, että haluan kuolla. En tunne itseäni, en ole tälläinen oikeasti. Ajattelen kuolemaa, ettei tarvisi elää tämän ihmisen kanssa enää. Tuntuu niin pahalta, niin sekavalta. Että en jaksaisi enää hengittää. Mä en jaksaisi olla enää olemassa lihavana, turhana, sekavana, ylienergisenä, itsetuhoisena, vihaisena, puheliaana, outona, vääränä, huonona, sairaana ihmisenä. Kohta vajoan varmaan suunnitelmiin. En ole ollut omaitseni kohta 11 vuoteen. En tiedä kuka olen enää, ehkä en ole kukaan. Ehkä olen kuollut, tappanut minuuteni. Roikun vaan elämässä jonain mitä en tunne, jonain mitä vihaan. Haluan tappaa oman mieleni, olla ajattelematta mitään, olla puhumatta kellekkään, olla yksin, ettei mun tarvisi kohdata väärää itseäni.

"Mä en oo kukaan

Mä oon varjo

Toisesta ulottuvuudesta

Mä en oo oikeesti täällä"

Vahvakin pelkää tavallaan laaksossa ongelmien.

Sain akuuttiajan eilen lääkärille. Oli pakko aamun totaalisen raivostumisen takia mennä. Eivät meinanneet edes antaa aikaa, kun ei ollut kukaan arvioinut mun kriisiä. Odotin yli tunnin ja onneksi ne päätti antaa mun päästä lääkärille. Meinasin jo mennä luukulle vittuilemaan, mutta onneksi sain hillittyä itseni. Lääkäri on virolainen (luultavasti). Istun tuoliin, räplään käsiäni kokoajan niin levottomasti. Selitän kaikki mun oireet niin ettei lääkäri pääse sanomaan mitään väliin. Mä vaan puhun ja puhun nopealla tahdilla. Mainitsen, että ruokahalua on tullut lisää ja paljon. Sitten yhtäkkiä se alkaa kysellä tarkkailenko mun painoa. Sanoin, että en tarkkaile, etten halua tietää. Lääkäri sanoi, että mun olisi hyvä seurata sitä. Mä räjähdin, puolihuusin etten halua tietää sitä! Mitä hittoa?! Tuli olo, että oon hiton lihava, ihan läski! Mun pitäisi tarkkailla painoa, koska olen niin läski. Ajattelen noita sanoja vieläkin, tuntuu pahalta ja ajattelen yhä olevani läski. Sitten se kysyi syönkö usein liikaa. Oksennanko. Mä sanoin etten ole pitkään aikaan. Sitten se kyseli tarkemmin kuinka kauan siitä on. Mutta en oikeen vastannut mitään. Se jatkaa kyselyä tällä aihealueella ja mä raivostun ja taas melkein huudan "En mä tän takia tullut tänne!" Sitten se lopettaa, kun olen sanonut sen kaksi kertaa. Määrään mulle Seroquel Prolongin, jos se tasottaisi mun mieltä. Illalla väsyn tulemiseen meni kolme tuntia lääkkeen otosta vaikka olisi pitänyt mennä tunti. Meinasi mennä hermot ja laitoin kaverille viestiä puoliraivoten taas. Sitten onneksi väsy tuli yhden aikaan. Lääke ei ole tänään tasannut yhtään mun mieltä. Raivonnut olen pikkuasioista taas ja säätänyt kokoaika jotain, en pystynyt leffaan keskittyä edes. Tänään annos nousee 100 mg, toivotaan parasta. Pelottaa vaan sivuoireet, jos lihon vaan lisää...

Mä en ole niin hyvä parantuja, kun luulin. Mulla on sairaus, pakko olla. Heti, kun pääsin sanomasta lääkärille, ettei ole enää mitään ongelmaa. Mä oksensin illalla, ahmin pikkuisen. Tuntui niin epäonnistuneelta, kuin vaan voi tuntua. Melkein itkin siellä vessassa, mutta jatkoin silti oksentamista. Kaikki pois, kun kerran aloitin. Joku hokee päässä miten hiton lihava olen. Itketti. Pelkäsin aamua, pelkäsin, että oksennan taas ja niinhän siinä kävi. Oksensin aamupalan, ahmin keksejä vähän ja söin muutakin. Miksi mä olen näin surkea? Mua pelottaa, että nyt vajoan takaisin kierteeseen. Kokoajan halut oksentaa kaikki minkä syön. Yritän syödä, yritän taistella, vaikka se hokeekin kokoajan kaikenlaista paskaa. En tahdo kuulla, en tahdo! Joudun varmaan johonkin testeihin kakssuuntasen varalta ja varmaan joku syömishäiriödiaknoosikin tulee, jos puhun. Sinne sh-polille en oo tosiaan menossa, enkä ravitsemusterapeutille! Miks mä oon tällänen ongelmakasa? Yhtä ongelmaa koko ihminen. Ärsyttää.

Eilen halusin kuolla. Lääkäri käski soittaa päivystävälle, jos on itsemurha-ajatuksia. En varmaan soita! En mä mihinkään osastolle nyt halua kuitenkaan. Kuolema tuntuisi hyvältä, kun mun elämä on niin turhaa. Mutta nää on vaan ajatuksia. "Otanpa vähän liikaa lääkkeitä" ja muuta. Tänään aamulla lääkekaapin ohi kävellessä kävi kyllä vahvasti mielessä ja illalla. Olen liian läski elämään, liian ongelmainen elämään. Tutustuin yhteen poikaankin, mutta tuskin siitäkään tulee mitään. Kuka tälläisen ongelmakasan oikeasti haluaa.
Epävakaamasennuskaksisuuntainensyömishäiriö  ongelma ihminen
(kahta jälkimmäistä ei vielä diaknosoitu, mutta joo epäilen). En oikeasti jaksaisi...

En tunne niitä silmiä, jotka peilistä mua katsoo.

En ole kirjoittanut koska menee hyvin... Syömiset menee hyvin. Sain jopa tänään laitettua yksin ruokaa. En ole oksentanut moneen päivään, enkä ahminut. Olen syönyt yleensä kolmesti päivässä. Yhden lämpimänruuan, aamupalan ja iltapalan. Joskus syön jonkun leivän välissä, jos on nälkä. Olen päässyt irti monista sairaista asioista niin kuin kaloreiden kyttäämisestä ja laskemisesta, vaa'alla käymisestä, oksentamisesta, ahmimisesta, ruuasta kieltäytymisestä, kaloripelosta ja varmasti monesta muustakin. Vielä parannettavaa on kuitenkin. Laksatiiveja oon vielä käyttänyt ja joitain toisia valmisteita. Pelkään vielä hieman lihomista ja katson peilistä ajatellen olevani lihava ja puristelen mahaa. Mutta uskon vahvasti, että nuo oli vaan tapoja satuttaa itseään ja nyt ne on vaan pinttynyt mun mieleen. Ei näin nopeasti syömishäiriöstä parannuta. Mä uskon, että se johtui vaan yksinäisyydestä, kun asuin siellä kaukana. Halusin edes jotain sisältöä elämään, jotain mistä tulee "hyvä olo" (niin alussa tulikin) ja jotain miksi elää, kuin kaverin jonka kanssa olla ja joka pitää kädestä. Ajattelen nyt, että se oli ihan hullua. Se kylmyys, väsy, viha, se, että halusi jopa tappaa toiset ihmiset, ruuan pelko, kaupassa monta tuntia kiertäminen eikä voinut ottaa mitään, ahmiminen ja oksentaminen päivittäin, hullut kävelylenkit ja eristäytyminen niin ettei edes mennyt kouluun, ruuasta unia näkeminen, yksinäisyys, huimaus, sydämentykytykset, kylmyys saunassa ja suihkussa, monet monet kyyneleet joita itkin vaan siksi, että saisin sairaan näköisen kehon ja pienimmän mahdollisen painolukeman  44.6 kg... Muistan sen ikuisesti, en halua enää sinne takaisin, siihen elämään jossa kaikki on vaan kidutusta ja tuskaa, itsevihaa ja kuolemanpolulle astumista. En halua sinne enää... Nyt haluan painon lihaksina, kiinteänä. Nyt täytyy vaan vähän korjata painoa, että jaksan tällä keholla nostaa edes muutaman kilon painoja. En aio kuitenkaan katsoa painoa, etten vajoa takaisin. Huomaan kuinka ympärillä ihmiset katsoo mua, mun tikkujalkoja ja arvostelee. Isoäitinikin sanoi "Kylläpä sä oot laihtunut." Kaikki sanoo sitä. Hän ei ollut nähnyt minua edes laihimmillani, onneksi. Uskon etten enää palaa sinne, yritän ainakin olla vahva ja toivon tosiaan, että se oli vaan yksinäisyydestä johtuvaa ahdistuksen purkua.

Mutta mua pelottaa... Pelottaa niin... En ole ollut omaitseni muutamiin viikkoihin ja tajusin sen eilen, kun oltiin sukulaisten luona. Mä vaan nauroin joka asialle, kävelin edestakaisin, juoksin sisällä lapsen perässä, puhuin kokoajan, enkä pysynyt yhtään paikoillaan, leivoin hulluna ja nauroin niille pullille varmaan yli 5 minuuttia ja uudelleen ja uudelleen, selitin vaan ja selitin lisää ja lisää. Koko automatkan äidille. En mä ole tälläinen. Oon liian energinen, haluaisin leipoa kokoajan, pyöräillä, käydä porukoilla ja vaan puhua niin ettei muut edes saa sanottua mitään, haluaisin vaan käydä kaupassa ja nauraa kaikille jutuille. En mä ole sellainen. Oon liian iloinen. Pakko liikkua paikasta toiseen, räplätä puhelinta kokoajan sohvalla, enkä pysty edes keskittyä leffoihin, kirjoihin. En halua enää edes mennä nukkumaan, sekin tuntuu turhalta. Haluaisin vaan valvoa, liikaa energiaa vaikka olisi kuinka väsy. Tuntuu jopa turhalta nukkua, mutta pakotan itseni nukkumaan. Juttelin äidille ja hän sanoi sanan "kaksisuuntainen". Mä olin ajatellut samaa. Mulla ei ole muistaakseni ikinä ollut tälläistä ja tää on vaan pahentunut viikko viikolta. Sitä oli jo opiskelupaikkakunnalla, mutta en silloin tajunnut koko asiaa edes. Soitin polille ja sain aikaistettua lääkäriaikaa ensiviikolle, onneksi. On niin sekava olo, en tunne tätä joka kirjoittaa. Nytkin haluaisi vaan lähteä liikkeelle. Odotan sitä, kun kello on kuusi, että äiti hakee mut hoitamaan yhtä asiaa. En jaksa istua, haluan pälättää jollekkin hulluna, tehdä jotain. En halua vaan olla. Tätä tekstiäkin tulisi kilometri tolkulla, pakko pakottaa itsensä lopettamaan. Mua pelottaa ja ärsyttää... Taasko olen saanut uuden ongelman. Kaksisuuntainen testattiin joskus, eikä ollut. Mutta siitä on jo aikaa. Mä olen ihan hullu, kokoajan jotakin. Mutta niinhän se menee, että usein epävakaan kanssa on kaksisuuntainenkin. No selitän lääkärille sitten kaiken. Kyllä sen pitäisi tietää. Siihenkin on vielä niin kauan ja tää pahenee vaan. En tiedä kuinka kestän itseäni. Pitää rauhoitella... Vaikeaa, niin vaikeaa... En kestä...

Mustelmia käsivarsissa.

17.03.14

Mä parannun, mun on pakko. CrossFitin takia, ettei ne tosiaan naura mua sieltä ulos. Vaikka serkku sanokin, että siellä on kaiken näköisiä ja laisia ihmisiä. Ja myös sen takia, että jaksaa tehdä siellä edes jotain. Ahdistaa lihoa, kun kaikki paino on läskiä mahassa. Tänään meinasi oksennus lentää itsellään, kun jäi voita sormiin voidellessa pikkusiskolle leipää. Pesin kiireesti ne pois, oikeen kunnolle ja puolipaniikissa. Saunassa rintaa pistää, sydän lyö ihan väärin. Mä söin tänään ja se ahdistaa. Mun on pakko yrittää kovemmin.

18.03.14

Mä vaan ahmin ja oksennan kokoajan. Syön ruokaa, en kestä sitä. Oksensin perheen luona, kun pikkusisko oli kaverinsa kanssa yläkerrassa. Ei ne kai kuullut, kun olin alhaalla. Pikkusisko kysyi eilen mitä painan. "Ei kuulu sulle!" sanoin vihaisesti. Kysyi isältäkin autossa ja isä vastasi 75... Sanoi mulle iltapalapöydässä katsovansa painon ennen, kuin menee saunaan. Pöydässä sanoi myös, että katsoisi joka päivä. Mä sanoin melkein vihaisesti, ettei joka päivä saa katsoa. Piilotin vaa,an lipaston alle pois näkyviltä, kun menin hänen kanssa saunaan. Hän tuli kodinhoitohuoneeseen ja sanoin nopeasti "Mee saunaan." Näin miten pikkusisko etsi vaakaa katseellaan. Olin jo sanonut siinä pöydässä jo niin vihaisesti, koska tiedän sen pakkomielteen niin hyvin. Joku siskon luokan tyttö oli sanonut mun siskoa lihavaksi, vaikka ei hä edes ole. Pikkusisko kysyi muutama päivä sitten "Oonko mä sun mielestä lihava?" Kielsin sen, tottakai. Äidillekkin kerroin tänään ja hän lupasi ottaa sen puheeksi. En mäkään halua tätä helvettiä siskolle, 9-vuotiaalle siskolleni koskaan.

Suihkutin äidin hajuvettä, kun olin oksentanut. Ehdin juuri pois vessasta, kun äiti tuli kotiin. Äiti kysyi vessaan mennessään olinko laittanut hajuvettä. Sanoin, että testasin sitä vähän. Ei arvellut mitään. Ahmin kotonakin ja jalat meinasi pettää lopussa alta. Epäilen jotain sekamuotoista syömishäiriötä. Ei selkeää yhtä kyllä ole. Sillä se menee kausittain. Nyt on ilmeisesti vaihteeksi bulimiakausi. Se anoreksiakausi kestikin ihmeen kauan. Sain lääkäriajan kolmen viikon päähän. Onneksi edes sain, mutta nyt tää on taas tätä odottelua. Kirjoitin nämä tekstit päiväkirjaan. Vähän lyhensin. Aloin kirjoittamaan taas käsin ja se tuntuu hyvältä pitkästä aikaa. Vaikka käsiala ei ole enää kovin luettavaa.

19.03.14

Tänään... Heräsi remonttiääniin 7 jälkeen. Olin saanut rahaa... Ilmoittauduin CrossFittiin!!!! Jes! Ihanaa, nyt odotan ihan hirveästi sitä. Kuukauden saa vielä odottaa, jännittää kyllä jo nyt. Pitää yrittää nyt saada asioita vähän kuntoon. Harrastus kyllä motivoi mua parantumaan. Vieläpä tälläinen harrastus, joka kehittää lihaksia ja tuo sitä kautta painoa lisää. Nyt vaan tsemppi päälle!

Minä istun yksin jossain. Katson kauas. Näen jotain mihin tarttua. Se ei ole vahva. Se köysi ei ole vahva. Enkä vielä ole oppinut kiipeämään sitä pitkin. Mutta mä näen sen edes. Köydessä on solmuja, kaikki kipeät asiani, kaikki ongelmani. Ja mä näen ne. Osasta kohdasta köysi on haurastunut, osasta kohdasta juuri katkeamaisillaan. Mutta nyt mä voin yrittää korjata ne kohdat. Paikata vahvalla teipillä. Ja harjoitella kiipeämään kohti taivaita missä kaikki on mahdollista. Minulla on edessäni yksi köysi jota olen aina kulkenut. Laskenut kovaa alas ja kiivennyt vaivalloisesti ylös. Mutta en ole koskaan päästänyt täysin irti, vaan olen joka kerta taistellut ja pitänyt kiinni, vaikka voimat olisivat olleet ihan lopussa. Mä olen silti pitänyt kiinni kädet verillä ja mustelmilla. En ole halunnut luovuttaa. Sairaalan sydänkoneessakin taistelin, sydämeni taisteli. Se ei luovuttanut. Mielenikin taisteli ja jossain sisimmässä ei halunutkaan kuolla vaan selvitä. Selvisin niistäkin ja nään yhä surulliset ilmeet viime reissultani kesällä. Kädessä kanyyli, ja suru syvällä kasvoilla. Voisin joskus laittaa sen kuvan tänne, kun uskallan paljastaa kasvoni. Mä en päästänyt irti köydestä, kuolema ei vienyt mua. Jokin haluaa, että elän. Näin veljeni kuvan tähdessä, enkelinkuvan, sivuprofiilin. Sillä oli pienet siivet ja lyhyet hiuset. Se katsoi kotiinpäin. Näin sen hetken, kun olin menossa hautausmaalle hänen haudalleen viemään kynttilää. Mä uskon ihmeisiin ja herkät voi niitä nähdä. Mun veli tahtoo ainakin, että elän. Se ei tahdo, että luovutan. Sillä hänkään ei luovuttanut, elämä vaan päätti hänen puolestaan. Hän taisteli hengityskoneessa vuorokauden ja sitten ei enää jaksanut. Näin hänen siniset silmänsä ennen kuin ne laitettiin kiinni. Elottoman pienen kehonsa. En kuullut edes ääntä, en nähnyt edes kipristeleviä sormia. En mitään eloa, vaan kuolleen ihmisen. Ja se sattuu edelleen. Mutta tiedän miten hän taisteli. Ja mä aion taistella pikkuveljen takia. Sillä veli on mulle tärkeä. Vaikka en koskaan oppinut tuntemaankaan. Mutta mä olen silti hänen isosisko, tulen aina olemaan. Ja mä lupaan olla elossa, kunnes elämä päättää, että on aika lähteä. Mä en päästä irti ohuestakaan köydestä. Se kantaa minut, jos oikeen taistelen. Ja mä taistelen vielä ongelmat pois tai ainakin vähemmäksi. Mä en päästä irti...

Haluan olla normaali, en tuntea tällä mielellä.

Mulla on kokoajan kauhea himo leipoa. Haluan leipoa kokoajan. Pakko leipoa, pakko. Ruoka on ystävä, mutta myös liian suuri vihollinen. Että se saa minut oksentamaan ja ottamaan poistavia, että karkottaisin ruuan itsestäni. Heräilen usein pitkin yötä ja käyn vessassa. Mitä elämää tämä on? Ahdistaa, kun pitää vaan syödä. Tällä viikolla pidän paussia syömisistä eli syön vaan vähän. Tekee vaan mieli syödä kokoajan ja se ahdistaa. Ottaa päähän, kun oon jo muutenkin niin lihava. Syömishäiriö sanelee taas, ettei saa syödä ja lihota. Ja minä uskon, vähennän syömisiä kunnolla, että laihtuisin... Miksi mä valun taas tänne? En vaan kestä nyt syödä. Pieni tauko on ehkä hyväksi. Kunhan se ei ole pysyvää. Olen syönyt liikaa herkkuja. Serkku lupasi katsoa mun kanssa ruokajuttuja, millä saa pidettyä painon samoissa ja sanoi mulle, että myös liikunta on tärkeää. Lupasi, että katsotaan niitä juttuja, kun meen käymään. Haaveena olisi joku harrastus. Saan kokeilla CrossFittia serkun kanssa. Se voisi olla kiva harrastus, uskon, että tykkäisin. Se on haastava, siinä kuluttaa ja pystyy syödä. Saa lihaksikkaan kehon ja muuta. Ei tarvitsisi olla tälläinen rimpula, muttei myöskään lihava. Katsoin netistä niin tässäkin kaupungissa on sen harrastamismahdollisuus. Kurssit alkaa ensi kuussa. Haluaisin kyllä mennä kokeilemaan. En vaan tiedä nauraako ne mut pihalle sieltä, kun oon tällänen rimpula. Mietin jo ilmoittautumista sinne, katsotaan nyt. Kurssi on aika kallis, mutta sen jälkeen harrastus ei enää niinkään, tietääkseni. Me ollaan serkun kanssa aika samanlaisia, joten uskon, että tykkäisin. Tykkään haasteista ja itseni ylittämisestä, pienestä rääkistäkin. Joten se olisi mulle hyvä. Ja saisin purkaa vihaa itseäni kohtaa ja, kun ylittäisin itseni niin ehkä alkaisin arvostaa itseäni enemmän ja todeta, että olen ihan hyvä. Harkitsen kyllä tosissani.

Muuten mulla ei ole mennyt kovin hyvin. Syömiset ahdistaa. Esitän kotona miten hyvin syön ja kämpillä en syö lähes mitään tai oksennan, jos olen syönyt kotona jotain. Niin, kun eilen. Tieto, että on lihonut on niin pelottavaa. Ehkä laihdun vähän tällä viikolla ja sitten ei ahdista niin palata taas syömään. En mä tee tästä kierrettä, mä lupaan sen. Haluan vaan lievittää hieman ahdistusta. Odotan yhä poliaikaa, tuleekohan sitä edes. Onneksi olen ollut kerran viikossa juttelemassa Etsivän nuorisotyöntekijän kanssa ja hän sanoi, että hänellä on terapeutti koulutuskin. Se on onneksi auttanut mua jokin verran ja pystyn hyvin puhua siellä. Vähensin lääkemäärää puolella, aion kyllä lopettaa ne lääkkeet. En mä tarvi niitä. Nyt syömishäiriö pakottaa mut ostamaan yhden asian kaupasta... Mua pelottaa, koska pääsin niistä jo irti. Pelottaa, mutta se on nyt niin vahva, enkä pysty vastustaa. Näen jo sen kuvan päässäni, haluan sen. Sä haluat sen. Eilen oli ikävä kissaa, jonka annoin pois. En tiedä joudunko antaa toisenkin. Veljeäkin on ikävä, liian kova ikävä. Jos veisin kynttilän tänään. Sitä olen ajatellut jo muutosta asti, mutten ole saanut sitä aikaan vieläkään. Tänään menen, mä lupaan. Pidän itseäni kyllä niin huonona isosiskona hänelle. Ja huonona muutenkin. Lihavana surkimuksena. Vaikka instagrammin kuvasta näin taas kuinka solisluut näkyy hyvin. Silti se on vaan läskiä ja en tajua, kun näytän suht samalta niin olen lihonut niiiiiin hitosti. Hyi oikeasti! En kestä vaan sitä. Se harrastus auttaisi. Ilmoittaudunko? Haluaisin. Tahtoisin harrastaa terveesti, liikkua terveesti, saada lihaksia, kerätä painoa, että se olisi lihasta eikä läskiä. Se tuntuisi hyvältä, olla lihaksikas ja terve. Siihen mä tahdon pyrkiä. Mä tahdon olla normaali.

Kuten näkyy mieli muuttuu kokoajan. Sairas ja terve taistelee. Tai ehkä vaan epävakaa mieleni saa tämän aikaan. En tiedä mitä ajatella tai tuntea. Aamulääke vähennys, siitä se kai johtuu. Mutta en tahdo olla niin lääkitty kuin olen ollut nyt. Tahdon siinäkin asiassa olla normaali. Tahdon aloittaa alusta kaiken. Olla tyytyväinen itseeni. Ja sairas hokee kuitenkin taustalla kokoajan. Uskon molempia. Nyt pidän tämän viikon näin ja ensi viikko on terveelle. Varmasti on terveelle...

Hukuta minut synkkyydestä pois.

Epäonnistuva surkimus. Syön liian vähän ja oksennan liikaa. Eilen tervepuoli sanoi, että mun pitää yrittää kovemmin. Mutta miksi kodin peili näyttää läskin kehon ja muut peilit laihemman? Housut roikkuu päällä. Olenko laihtunut? Mä en pysty syödä lämmintä enää. Lämminkuppeja vaan... Ruoka loppuu kaapeista, en jaksa ostaa lisää, eikä ole oikein rahaakaan. Turhaa... Enää on jäljellä pilttejä, lämminkuppeja, 1 ja puoli purkkia maitorahkaa, rasvatonta jugurttia. Muuta ruokaa ei ole. En mä tarvi edes ruokaa. Tarvin mä, mutta uskottelen vaan... Jos äiti tietäisi miten huonosti mulle menee niin se ilmottaisi mut johonkin sh-polille. En voi siis kertoa. Se luulee, että syön jo hyvin. Kun kotona esitän ja syön herkkujakin ja sitten otan kourallisen tabuja tai oksennan kotona. Mun elämä ei ole mitään. En edes päässyt sinne kuntouttavaantyöhön, kun mulle on taas myönnetty eläke eli en siis pääse mihinkään. Jumitan kotona ja mietin syömisiä. Mä en vaan jaksa enää, mutta en osaa parantuakkaan. Eikä se hyödyttäisi. Roikun rajoilla sairas-terve. En ole kumpaakaan. Olen niin väsynyt... Haluan kertoa jo jollekkin kuinka sattuu. Itken, kun kirjoitan. Mitä jos ei jaksakkaan enää? Haluaisin itkeä äidin sylissä, kertoa kaiken. Mutta en uskalla vaan... Pelottaa. Kuolema pyörii mielessä, taas... Aina välillä. Olen liian loppu tähän... Vihaan vaan liikaa itseäni. Itken ääneen, itsen kuinka sattuu. Silmälasit tahrautuvat. Näkö sumenee. Minä olen liian loppu välittääkseni. Pitäisi siivota, en vaan jaksaisi. En mitään... Miksi muut osaa parantua ja mä en? Etsivänuorisotyöntekijä kysyy onko mulla syömishäiriödiaknoosia ja mä sanon ettei ole. Vedän vatsaa taas sisään... Anteeksi olen pettänyt kaikki... Tervepuoli taistelee kuitenkin ja välillä nostaa päätään. En tiedä enää mitä tehdä... En pysty enää elää...

Itken mereen kyyneleitä rannalla. Rannalla, josta ei pääse mihinkään. Satamasta ei pääse toiseen satamaan. Kyyneleet valuu putouksena hiekalta hitaasti veteen. Minä olen ihan loppu ja silti hengitän vielä. Sitä samaa suolaista meri-ilmaa. En jaksaisi enää hengittää, se on liian raskasta. Mä haluan huutaa merelle lokkien kanssa. Lentää niiden mukana kauas luodolle. Itken vaan, itken... Lokit nauraa, mutta eivät tahallaan. Tärisen kylmässä tuulessa, kesä on vielä kaukana. Meri ei aaltoile. Kyyneleeni jään pinnalla. Eikä jää sula vieden talvea mukanaan. Peili tyyntä vaikka sisällä myrskyää. Myrskytuulta kyyneleiden seassa, jäänsirpaleita silmissään. Tyttö kulkee elämäänsä, kipuansa. Kyynelvaltakunnassa eteenpäin kohti pohjaa. Aalto vie jonnekkin pois... Jään pinnasta näen kyyneleet satuttavat. Lokit lentää pääni yläpuolella, ne nauraa yhä ja nyt tahallaan. Miksi sekin sattuu. Merelle mä kuiskaan, vie mut pois. Kauas pois, sinne missä ei enää satu. Anna aaltojesi kuljettaa tai jään pettää alta. Hukuta mut synkkyydestä pois. Kyynel vierähtää. Äiti muhun sattuu, mutta en uskalla kertoa. Meri kutsuu mun kyyneleeni tanssimaan aaltojen kanssa. Jää pettää... Mä en osaa tätä...

Se kummittelee mun mielessä.

Hirveää... Menin eilen kotiin porukoille, kun siellä ei ollut ketään kotona. Ahmin ja oksensin, ahmin lisää ja oksensin lisää. Nälkääni... Vaan nälkääni. Menin myöhemmin kotiin ja pelkäsin, että jäin kiinni. Putsasin vessaa lisää, ettei kukaan arvaa. Äiti pyytää syömään ruokaa, valehtelin taas, että olen syönyt. "Tuu ottaan salaattia." "En mä, kun söin melkein justiin." Nälkä... Valehtin isoäidillekkin syöväni huomenna ruokaa ennen, kuin tulen. En voi syödä, kun ehkä salaattia tai maitorahkaa, kun siellä joutuu syödä kahvin kanssa pullaa, mä tiedän sen... Ja tänään vuokrataan leffa kaverin kanssa ja siinä tulee ehkä syötyä jotain hyvää. Hitto oikeesti... Syömistä vaan. Elämä on yhtä syömistä. Ensiviikolla alkaa jonkin sortin syömisten vähentäminen tai paasto. Mun on pakko päästä käymään vaa'alla, mutta vielä en pysty. Mä vajosin taas, mun pitäisi muistaa taas. Muistaa, oikeasti muistaa... Mun päätös. Mä oon vaan liian kiinni tässä, vielä siinä ihannointivaiheessa. Kirkon penkkin on kova. Selkäranka tuntuu vasten kovaa penkkiä. Joudun istua vähän vinottain. Sattuu istua, kun istuinluut tuntuu liian kovaa. Miksi mä teen tätä? Vaikka se satuttaa. Haluan vaan satuttaa, kontrolloida. Tehdä itselleni pahaa. Tahdon vaan.


"Oliko kivat juhlat?" "Oli joo..." Valehtelen, sillä mähän söin kun pieni porsas. Hyi hitto ja syönyt sen jälkeenkin paljon kakkua ja muffinsseja. Ottanut kourallisia sen takia... Suihkussa oli aamulla kylmä, taas on kylmä. Lämmittäydyn cappuccinolla ja kahvilla. Silti kylmä tulee. Mähän söin aamulla, mutta kaikki tuli jo pois. Ei siis hyödyttänyt syödä. Ei periaatteessa ollenkaan hyödytä, kun vedän niitä tabletteja niin paljon. 100 tablettia menee päälle viikossa, mä olen hullu. Hullu, hullu, hullu... Sekopää! Tänään kävelen kaupunkiin, syön päivällisellä salaattia ja seuraavan kerran iltapalaa. Kolme kertaa päivässä ja aamupala menee aina ikään kuin hukkaan. Voin siis syödä mitä vaan. Voi olla tosin, että leffan kanssa syön jotain, vähän... Mua pelottaa, kaikki... Haluan laihduttaa, mutta en halua. Peili näyttää lihavan kehon heti jos syön vähänkin. Maha turpoaa heti. Hyi hitto. Pitää yrittää lopettaa ahmiminen. En halua tehdä sitä. Laitoin kalakeiton pakkaseen, en mä sitä tahdo syödä. Se odottaa mua siellä sitten, kun pystyn taas syödä. Odotan, että pääsen kävelemään kaupunkiin. Kuluttamaan... Teen joka toinen päivä lenkin ja ja väliin jäävinä päivinä lihaskuntoa. 100 vatsaa, 100 selkää, reisiä, pohkeita, punnerruksia, joskus x-hyppyjä. Taas tää lähtee vähän niin, kuin käsistä. Kylmä, tärisen. Ei silti ole nälkä, paljoa. Syön vasta, kun tulen kotiin. Kolmen aikaan noin. Pitkä väli, mutta pakko kestää. Anteeksi, että mä olen näin huono. Enkä osaa parantua. Ja vielä kerran... Parantua mistä? Eihän mulla ole mitään todettu. Pelleilen siis, enkä ole sairas. Vaikka kyllä ne sanoi siellä sh-polilla, että kyllä tää on syömishäiriö. Ja ne ei halunnut mitään diaknoosia antaa, kun ne sanoi ettei ihmistä pidä niin tulkita. Mutta... Koen vaan etten ole sairas, kun ei ole diaknoosia. Mutta toisaalta hyvä, että se ei ole ikuisesti mun papereissa. Ehdin parantua ennen, kuin saan diaknoosin. Ehdinkö?

Peili kertoo liikaa. Se kertoo valheellisen kuvan minusta. Ja mä uskon sitä, vaikka tunnen luut joka paikassa. Peili pelottaa. Peilikuva on niin kauhea. Tahtoisin särkeä peilin pieniksi paloiksi. Niin, kuin tämä on särkenyt minutkin niihin paloihin. Säröt mielessäni satuttaa, ne repii kahtia. Peili seuraa joka paikkaan. Se saa hakkaamaan mahaa, puristelemaan sitä. Itkemään kuvajaiselle kauniissa valkoreunaisessa peilissä josta näkyy koko keho jalkoja myöten. Katson perheen luona peiliä, kun kukaan ei huomaa. Kuva on parempi siellä, en ymmärrä miksi. Kotona nään vaan lihavuutta. Peilikuva kertoo liikaa, valheita kuiskii mun korvaan. Mun on pakko olla parempi. Haluan paiskata peilit seiniltä ja huutaa. Huutaa niin lujaa, että naapurit tulee valittamaan. Tahdon kirkua, että tää kaikki lähtisi pois mun päästä. Ajattelen jo viiltämistä, mutta siihen en enää koskaan aio vajota, siihen kierteeseen. Nään unta, että viillän... Herään öisin ja tärisen. Kävelen peili ohi ja vedän mahaa sisään, puristan. Käyn vessassa, nesteet pois ja kaikki muut. Monta kertaa yössä, sillä en jaksa olla turvonnut lihava. Mulla on näitä pakkomielteitä, tapoja joita on pakko tehdä. Miksi mä jouduin tänne? Mietin liian usein... Peili ei päästä mua pois täältä, se seuraa vaan. Kummittelee mun mielessä. Kummituksia, liikaa kummituksia. Jotka vetää taas liian syvälle. Eikä tää heikko ihminen voi sille mitään...

Hän salailee ja kertoo kaiken peilikuvalleen.

Vihaan itseäni... Eniten koko maailmassa. Miksi mä taas söin sitä ruokaa liikaa, miksi mä taas oksensin sitä kotona? Vihaan, vihaan, vihaan. Mä näytän niin lihavalta. Juon taas nälkääni, vettä monta lasia, kahvia, cappuccinoa, funlightia. Sitten maha pullistuu, kun se on täynnä nestettä. Sitten otan nesteenpoistajia, laksatiiveja kourallisia. Miksi mä teen näin? Ja lihon silmissä. "Lopeta syöminen, lopeta..." "LÄSKI!!!" Hyi hitto oikeesti... Juhlissa söin överisti ja kotona oksensin niin paljon, kun pystyin, mutta tuskin se enää hyödytti. Kourallisia meni joo... Vihaan itseäni. En mä pysty parantua. Mä osaan kyllä syödä, liian hyvinkin. Jälkeenpäin vaan ahdistaa, liikaa. Ei mulla ole mitään mistä parantua. Mä vaan leikin, koska mähän osaan syödä. Taas tuli todistettua se. Kun söin sitä kakkua hitosti. Lämmintäruokaa kyllä aina välttelen, mutta joo otin. En halunnut herättää epäilyksiä. Nyt mulla on sitä kotonakin, enkä varmaan pysty syödä sitä. Salaattiakin on ja kakkua ja muffinsseja. Miksi mä teen tän itelleni? Vihaan ihan liikaa!

 

Se tyttö ei jaksa välittää, vaikka välittää

Se syö, vaikka ei halua

Yrittää parantua, vaikka ei tiedä haluaako

Lihoaa, vaikka pelkää

Oksentaa, yrittää salaa laihtua

Mutta lihoo silti

Se ei enää osaa

Ei laihtua, ei parantua

Ei se osaa mitään

Yhtään mitään

Vihaan sitä tyttöä

Olen vihannut aina

Ja aina, eikä se viha lakkaa

Ei, ei se lakkaa

Puristelen mahaa, hakkaan. Juon lisää ja lisää. Hoen ettei ole nälkä ja ajattelen ruokaa. Heitän roskiin taas. Houkuttelee heittää taas se kalakeitto pois. Syön, syön ja syön. Vihaan, vihaan ja vihaan... Otan laksatiiveja ja vihaan. Kävelen, yritän kuluttaa kaiken vähän mitä syön. Kyttään kokoajan aktiivisuusranneketta. En enää astu vaa'alle, en voi... Täytyy laihtua ensin, mutta en enää siedä nälkää yhtään. En enää osaa. Jos parantuisin, jos osaisin... Lääkäriaikaa ei tule, en mä pääse terapiaan. Ei ne halua auttaa, ei ne saa mitään aikaan. Rahat loppuu ja mä stressaan. En osaa käyttää rahaa, tuhlaan. Ostan turhaa, ostan ruokaa. Turvaruokia... Yritän välttää lämmintäruokaa, en syö ellei ole pakko... Tekee mieli herkkuja, taas... Vihaan tätä. Vihaa elämää, haluan taas kuolla. Jos ottaisin noita lääkkeitä, enkä enää kertoisi kellekkään. En kestä tätä paisumista. Mä haluan pois, haluan pois. Antakaa mun mennä pois, antakaa. Mun elämä ei ole hyvää, mä en kestä itseäni näin. En kestä. Peili kertoo kuvallaan miten olen lihonut. Katson itseni kuvaa kokoajan ja kiristän paitaa ihoani vasten. Se hokee miten lihava olen ja, että pitäisi osata laihduttaa. Mutta mä en osaa, jokin musta sanoo ettei edes saisi. Taas puristan läskiä mahastani. Vedän alaspäin, ettei se olisi mahassa vaan tulisi pois. Pian otan ensimmäisen tabletit kouraan ja menee taas liikaa, vaikka en söisikkään. Mutta pelkään jokaista suupalaan heti, kun olen syönyt ne. Silti syön ne, etten pyörtyisi, että edes jaksaisin. Kaikki tulee kuitenkin viimeistään aamulla/yöllä pois. Paasto houkuttaa, vaikka oikeasti vihaan sitä. Kahvi-mehu-vesipaasto. Jos huomenna, ylihuomenna, ensiviikolla. Jos jätän nyt ruuat ostamatta kaupasta. Huvittaisi. Ja tämän kaiken tekstin jälkeen yritän silti uskotella, että olen ihan terve. Ei syömishäiriötä, en usko niihin. En vaan usko. Sillä mä osaisin, jos haluaisin. Haluan vaan satuttaa. Vihaan liikaa itseäni... Muhun kuuluu sattua.

Ei ruusuilla tanssimista elämää.

Valehtelin taas... Isälle, että olin syönyt, kun kävin kotona. Naapuri huomautti mun koosta, kun vein karkkia sinne ja valehtelin olevani karkkilakossa. Kaikki valittaa, jos on laiha tai livana? Milloin sitten kelpaa? Ei varmaan milloinkaan.... Aloitan karkkilakon nyt, pakko vähentää ahmimista ja oksentamista. Lämmintäruokaa en pysty enää syödä, olen siis ottanut askeleita taaksepäin ja paljon...
Ajattelin, että kerron nyt vähän elämäntarinaani ja sitä mitä olen kokenut ja missä menen nyt tällähetkellä.

Lapsena olin aina iloinen, nauroin ja hymyilin paljon. Mulla oli silloin vielä hymykuopat, jotka katosi ajanmyötä, kun hymyileminen väheni. Kaikki sanoi, että olen energinen ja aurinkoinen, nätti tyttö. Mäkin uskoin siihen alussa. Olin aina hoikka, alipainoinenkin. Harrastin joukkuevoimistelua 9 vuotta. Harrastin myös sen kaverina partiota. Joukkuevoimistelussa painoa tarkkailtiin jatkuvasti. Ei saanut lihota, mutta piti silti syödä. Piti olla laiha, että mahtui kireisiin pukuihin. Ja niille pulleimmille sanottiin kierrellen, että pitäisi laihduttaa. Mun ei tarvinnut, koska olin laihimmasta päästä koko joukkueessa. Ajattelin jo silloin olevani lihava, vaikka olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Mulla oli huono itsetunto (ja on edelleen). Mua kiusattiin voimistelussa, jätettiin ulkopuolelle. Kisamatkoilla vaan itkin jossain yksin ja muistan, etten olisi halunnut mennä syömään yhdellä matkalla, kun luulin olevani lihava ja lihovani siitä. Mua ei ikinä haluttu pariksi, kun oli juttuja mitkä piti tehdä pareittain. Valmentaja haukkui ja vihasi mua, en riittänyt sille koskaan. Silti jatkoin joukkuevoimistelua, koska rakastin sitä. Se vaan romutti mua täysin.

Kovin kolaus mun elämällä oli se, kun mun veli kuoli mun ollessa 9-10 vuotta. Syytin siitä itseäni pitkään. Mä olin luokkalaisteni mielestä outo, sillä puhuin usein mun veljen olevan enkeli. Olin paljon yksin. Mulla oli on-of -kavereita. Jotka välillä oli ja välillä hylkäsi täysin. Kuitenkin kaksi parasta kaveria sain 5-luokalla. 4-luokasta en muista mitään, olin ihan sumussa ja yksin. Itkin vaan jossain ja olin kotona paljon. Masennuin. Kävin veljen kuoleman jälkeen jossain terapiassa puhumassa, mutta ei se auttanut. Tunnen edelleen sen tuskan sisälläni ja muistan hautajaiset, kuin niistä ei olisi, kuin hetki aikaa. Itken edelleen kuullessani yhden laulun mikä siellä laulettiin. Aloin vihata itseäni ja ajatella, että haluan myös kuolla. Etten olisi niin yksin ja hylätty. Vanhemmat ei pystyny huomioimaan mua tarpeeksi, kun niillä oli niin suuri suru. Epävakaa persoonallisuushäiriö siis alkoi kehittyä.

Pari vuotta meni hyvin. 5-6 luokka, kun mulla oli ne kaverit joita näin melkein joka päivä. Hypittiin trampoliinilla, käytiin ostamassa pirkkajäätelöitä kaupasta, koska ne oli halvimpia. Treenattiin yhdessä voimistelua, tehtiin esityksiä koulun juhliin. Mulla oli kaksi ihanaa vuotta ja ogelmat kaikkosivat hetkeksi, muttei suru veljestä. Näin paljon painajaisia kuitenkin. Sitten romahdin 7-luokalla... Kavereiden kanssa alkoi tulla ongelmia. Jouduin eri luokalle, kun parhaatkaverini ja he olivat yhdessä samalla luokalla. Aloin jäädä ulkopuolelle. Sain taas on-of -kavereita omalta luokaltani. Aloin viillellä pahaan olooni, kun eräs tyttö luokaltani sanoi, että se auttaa. Viiltelin metsässä, ettei vanhemmat nää. Myöhemmin yläkoulun vessassa ja itkin vaan. Ajattelin olevani läski, vaikka olin vielä alipainoinen.

8-luokalla loppui harrastukset ja ystävyyssuhteet vuodeksi. Mulla ei ollut ketään. Olin yksin ja viiltelin kotona oikeastaan joka päivä. Muistan, kun kukaan ei ollut kotona ja parketti mun huoneessa oli täynnä verisiä pisaroita. Itkin ja sain ahdistuskohtauksia, missä en tajunnut mitä tein. Vanhemmat alkoi huomata mun pahan olon, mutta eivät vielä tehneet mitään. 9-luokalla sain uuden parhaankaverin ja aloitin terapian nuorisopolilla. Mutta asiat ei mennyt silti paremmin. Viiltely jatkui, sillä olin jäänyt koukkuun siihen tunteeseen. Olin lihonut ja ajattelin olevani entistä läskimpi, vaikka olin normaalipainossa. Mutta lihonut harrastuksen lopettamisen seurauksena. Jouduin nuoriso-osastolle joulun aikoihin ja olin siellä syntymäpäiviini asti, kunnes täytin 18-vuotta. Vietin syntymäpäiväni osastolla. Osastolla oli ihania nuoria ja ystävystyin heihin, meillä oli kivaa. Mutta mulla oli tosi paha olo. Viiltelin salaa ja vapaakävelyillä olin menossa tappamaan itseäni hyvin usein. Jätin kirjeitä pöydälleni ja sen seurauksena tavarani lukittiin kaappiin niin ettei mulla ollut mitään huoneessa. Paiskoin tavaroita usein seiniin, purin raivoani myös tyynyihin ja kaukosäätimeen joka meni rikki, kun heitin sen seinään. Kävin taideterapiassa. Sain diaknoosin masennus ja ensimmäiset psyykelääkkeet.

Aloitin lukion tai no lukio oli vähän keskeytynyt, kun olin osastolla. Mutta jatkoin sitten. Alussa lukiossa meni hyvin, mutta ensimmäisen vuoden keväällä aloin lintsata, kun en jaksanut enää opiskella pahan olon takia. Tulin kouluun usein vaan viiltelemään ja lähdin pois. Kirjoitin verellä vessan seiniin. Jouduin takaisin osastolle syksyllä 2012. Avo-osastolle josta mut potkittiin liian aikaisin pihalle ja jouduin suljetulle-osastolle saman vuoden joulukuussa itsemurhariskin takia. Olin siis pakkohoidossa. Sain ystäviä, vietin uuden vuoden osastolla sisällä. Mulla oli harhoja, olin psykoottinen. Viiltelin salaa, kuljetin lääkkeitä osastolle, otin yliannostuksia. Jouduin sairaalaan sydänvalvontaan. Olen ollut siellä jo viidesti. Ja viime kerta viime kesänä oli kohtalokas. Meinasin kuolla... Osastolla kuristin itseäni kaulahuivilla ja mut löydettiin onneksi ajoissa. En koskaan joutunut eristykseen. Tavaroitani ratsattiin usein. Sain diaknoosin epävakaa persoonallisuus. Siitä jatkui pitkä osastojakso. 1,5 vuotta. Suljetun jälkeen menin kuntoutus-osastolle jossa olin viimevuoden toukokuuhun asti. Sain ihania ystäviä sieltäkin. Aloin tarkkailla ja vähentää syömisiä syksyllä 2013. Olin lihonut ylipainoon, koska annoskoot olivat olleet suuria ja liikunta osastolla vähäistä. Katsoin peiliin ja näin sen. Olin lihava, ensi kertaa oikeasti näin sen ja se oli totta. Lopuksi en enää osallistunut ruokailuihin ja kerran keväällä pyörryin käytävälle. Jalat lähti alta ja jouduin syödä banaanin josta jätin paloja kuoreen. Osallistuin enää aamu- ja iltapalalle. Lopussa enää vaan toiselle niistä. Söin kaksi viiliä päivässä ja lopulta enää join kahvia potilaskeittiössä. Join pannullisen kahvia tyhjään mahaan. Ahmin ja oksentelin. Oksensin jokaisen lämpimänaterian metsään, jos erehdyin syömään sitä. Nyt inhoan vihanneksia keitoissa. Laihduin ja laihduin. Kukaan ei voinut estää mua. Aloitin DKT-terapian. Lopetin viiltelyn.

Viime kesä meni huonosti. Asuin yksin, ahmin ja oksentelin. Hommasin salikortin ja kävin joka päivä salilla, vaikka en ollut syönyt mitään. Meinasin lähteä taju usein spinningissä. Jatkoin koko kesän. Laihdutin. Syksyllä lähdin opiskelemaan, mikä osoittautui olevan liian aikaisin. Sinä aikana laihduin yli 20 kiloa. Joulukuussa 6 kiloa. Pidin itseäni entistä lihavampana ja vihasin peilikuvaa. Katsoin joka päivä painon ja sain paniikin jos se oli noussut sata grammaa. Aloin myös kytätä joka ruuan kalorit.

Nyt ollaan tässä. Asun taas yksin ja yritän parantua, mutta romahdan aina takaisin. Mun elämä on tälläistä. Mulla ei ole syömishäiriö diaknoosia vaikka siellä sh-polilla kyllä todettiin, että syömishäiriö tämä on. Nyt olen surullinen, epätoivoinen, masentunut tyttö, jolla on huono itsetunto. Minne katosi se aurinkoinen tyttö? Haluan vielä löytää sen. Odotan tällähetkellä aikaa lääkärille. Odotan vastausta kuntouttavasta työstä. Odotan muutakin sisältöä elämään, kuin syömisten kyttäämiset. Toivon todella, että kaikki vielä joskus järjestyy. Ja, että saan paremman itsetunnon, ettei mun tarvi kokoajan satuttaa itseäni jollakin tavalla. Koska sitä jatkan niin kauan, kun tunnen olevani surkea ihminen, surkein maailmassa. Niin kauan, kun vihaan itseäni eniten koko maailmassa. Haluan aina vaan satuttaa. Mutta sen kanssa pitää alkaa tekemään töitä, että voin vielä joskus olla onnellinen. Oikeasti onnellinen.

Jokainen kukka kaipaa valoa.

Tanssin lasinpalojen päällä
Ne satuttaa
Ne vie pohjaan
Miinakentälle, jossa pienikin väärä askel voi olla kohtalokas
Tanssin vaikka sattuu
Se sattuu
Tanssin
Kuin pieni balleriina
Liian pieni
Mutta rakastan sitä
Minun on kylmä
Minä en tahdo syödä
Ja oksennan, taas
En osaa mitään
Surullinen
Epäonnistunut
Menetän taas kaiken, joudun luopumaan
Minä en jaksa
Minä vajoan
Jatkan tanssimista kipeällä alustalla
Kasvan ja se ahdistaa
En halua enää kasvaa
Mutta se olisi pakko
Mutta entä jos rakastaa luita
Epäonnistunut ajatus
Epäonnistun aina vaan

Maan peittää lumi. Talven kylmyys palaa ja minua paleltaa, kun tuuli riepottelee kehoa, jossa ei ole mitään. En halua enää talvea, en halua, Se masentaa, se jäädyttää mukanaan mahdollisuudet. Mulla oli niin huono talvi. En nauttinut talvesta, vaan laihdutin. En hiihtänyt, en luistellut, käynyt pulkkamäessä, tehnyt lumienkeliä, kävelyt lumisessa metsässä. En mitään talven tekemisiä. Mä vaan laihdutin, mä vaan kidutin. Olen unohtanut kaiken. itseni varsinkin. Ne juhlat lähestyy. Pelko kasvaa. Jos en mene, jos menen myöhässä. En halua mennä. Talvi kylmenee, kadotti kevään. Sade katoaa lumisateen tieltä. Ja minä en enää jaksa...

"Aina joskus tää on kova maailma
peiton alla pysyisin vaan suojassa
kuin mun sisällä
olis joku kohta ihan avoinna
yksi nätti sana saattaa pelastaa
silloin kun se osuu paikkaan oikeaan
tarvitsen aikaa

 

älä pelkää mä en aio kadota
sinne missä kylmää on ja harmaata
uskon kai karmaan siihen että hyvä täytyy ansaita
päivä paistaa läpi verhon raosta
ole siinä halaa mua kunnolla
ihan kuin kulkis
joku aalto ylöspäin mun varpaista"

Tanssien pisaramaailmassa.

Sadepisarat maalaa hiljaa silmäni ja mä olen niin surullinen. Ne tanssii ikkunan pinnalla, valuu alas neljännestä kerroksesta. Putoaa maahan ja kuolee. Minun mieleni kuolee. Jotkut niistä selviää ja kerääntyy lätäköksi painaumaan. Mutta suurimman osan on kuoltava, aina kuoltava. Kunpa minäkin... Välillä huomaan toivovani sitä. Kerron äidille, että on vaan kokoajan nälkä. Eikä se lähde. Vaihdoin karkit pähkinöihin... Toivottavasti... Kaikki mitä olen tänään tähän mennessä syönyt on kulkeutunut heti pois. Se on hyvä... Sadepisarat jatkaa kulkuaan. Minua lämmittää kuppi cappuccinoa. Minä en tiedä pitäisikö itkeä. Suru tulvii silmien takana, muttei saa muodostettua yhtään kyyneltä. Katson hiljaa sateeseen ja toivon, että se kadottaisi minut pois. En ole uskaltanut ottaa vieläkään yhteyttä siihen naapuriin. Ehkä tälläviikolla. Haluaisin niin kuulla. Haluaisin niin itkeä, mutta en vaan osaa. En jaksa tätä nälkää. En voi syödä, kun aikaisintaan kolmelta. Pelottaa syödä silloinkin

 

Pihallani ei näy yhtään iloista lasta. Ei ketään keinumassa rengaskeinuissa. Kaikki ovat kadonneet sateella sisään pakoon pahaa mailmaa. Pääsisinpä minäkin pakoon täältä. Kastelin itseni tihkusateessa. Sotkin suoristetut hiukset kiharalle. Nyt jämähdän tänne ajatuksiin milloin voin syödä. Minulla ei ole taaskaan mitään, ei elämää. Minua pelottaa, että katoan. Mä vaan lihoan niin, ettei ketään enää hyväksy mua. Pelottaa tulevat veljen rippijuhlat. Pystyn kyllä syödä, mutta kun näytän tältä. Kaikki näkee, että olen laihtunut. Ei sitä voi peittää mitenkään mekon alle ja tiukkoihin sukkahousuihin. Mä joudun kestää katseet, ehkä kysymykset. Äiti ja isä melkei itkee, kun katsoo mun lautasen annoksia ja mun kehoa jonka yritän piilottaa villapaidan alle. Ne kysyy kokoajan onko kaikki hyvin, vaivaako mua jokin. Mä yritän syödä normaalisti. Otan lisää salaattia niin, kuin muka ottaisin lisää ruokaa. En tiedä miten selviän niistä juhlista. Sadepisarat sekoittuu aina tuuliseen ilmaan. Minä vajoan niiden maailmaan. Kadonnoiden kyynelten maailmaan. Sadepisarat ovar niin kauniin surullisia, minun kaltaisiani. Minä katoan niiden kanssa maanpintaan. Surullisiin tarinoihin, jossa ei onnellisia loppuja tunneta.

 

Eilen söin:

 

Aamupala: Leipäpuoliska ja Olo-jugurtti

Lounas: Proteinipatukka

Päivällinen: Muutama lihapulla ja pieni kasa kermaperunoita, salaattia

Kahvilla: Muffinssi

Iltapala: Sokeriton proteinirahka



Sirupolku, joka ei johda mihinkään.

Äiti saa tietää asioita... Hän kysyi olenko ottanut yhteyttä sinne polille. Ja mä sanon, ettei voi ennen, kun on saanut lääkäriajan. Valetta, mutta hän uskoi. En mä sinne halua, osaan lihota muutenkin. Kotiin syömään tänään. Pitää syödä pieni annos... Tekee mieli ruokaa kokoajan, vihaan tätä. Lihon silmissä ja epäonnistun vaan lisää. En jaksaisi elää. Tuntuu taas turhalta. Toinen kissa lähtee tänään... Kaikki menee pieleen. Tummuus valtaa mieleni taas, mä vajoan. Anteeksi, mä vajoan. Mä suunnittelin kuntouttavaatyötä, mutta onko minusta siihenkään. Onko yhtään mihinkään. Äiti sanoi, että mun pitää muuttua tai en pysty asua tässä. Oksensin pullan, jonka isä toi... Mä en osaa, kuin tuhota itseäni. Mä en osaa muuta. Tämä on kaunis koti, ihana paikka. Miksi mieleni on niin synkkä ja olo toivoton? Pelkään syödä, mutta silti ajattelen vaan ruokaa ja syön taas liikaa karkkia, jotka oksennan kuitenkin. Tummat perhoset kiertää kehää ympärillä, miksei ne lopeta? Ne vie mua sairaudensumuun. Sairaudenko, vaikka eihän siitä ole diaknoosia todisteena. Ei mulla ole siis mitään. Mä vaan pelleilen niin, kun silloin alussa. Mä en kai ole sairas, sekaisin päästäni ja paljon. Mä en mihinkään polille mene, kun mähän osaan syödä. Äiti valitti, kun en eilen syönyt mitään lämmintä. Ja siksi pyysi tänään syömään. Se ahdistaa. Haluaisin taas olla syömättä lämmintäruokaa. "Me pikkulinnut varjoihin piiloudutaan." Minä piiloudun varjoihin, liian kauniisiin varjoihin. Tähän maailmaan, enkä pääse pakoon. Anteeksi, en pääse pakoon. En enää... Äiti sanoi, ettei tavallisesta ruuasta liho. Mutta mä lihon, mä tosin olen syönyt liikaa kaikkea muuta. Ja oksentanut niin paljon, että se on lihottanut. Mä pelkään ylipainoa ja se on pian taas totta, jos tää jatkuu. Mä halusin olla ehjä, vailla siruja. Mutta nyt olen paloina taas ja juoksen sirupolulla. Anteeksi, mua sattuu. Sirut ovat liian kauniita. Kaikki se kipu. Anteeksi, että olen heikko. Anteeksi... Mä en tiedä mihin paeta, kun jalat ei juokse mun mukana. Ne ei liiku hiivintää nopeampaa. Liian raskas askel kohti parempaa, jos sellaista edes onkaan. Anteeksi, mä en pysty... Pystynpä... Vielä...

Katson ulos ikkunasta keväiseen aamuun. Kylmyys on väistynyt kaduilta ja puista. Mutta ei minusta. Palelen, kun odotan isää kaupasta pyörätelineillä. Vaikka hänellä kesti vaan 10 minuuttia, niin mä tärisen, kuin pakkasella. Vaikka on paljon plussaa... Tuuli käy luihin, vaikka mä näen silmissäni kehon lihoavan jokaisesta grammasta. Vaikka ne on ehkä vaan nestettä. Joku hokee "ne on läskiä"... En halua kevättä tänne, enkä kesää. Näytän niin hirveältä. Kehoni on täynnä, jotain mikä on lämmittänyt sitä vähäisen ruokamäärän takia. Olen hirveä, en voi enää koskaan mennä uimahalliin tai rannalle. Multa on mennyt kesän ilot ja uiminen. Ainut missä voin uida on mökillä puiden varjossa pimeällä saunasta päin. Mua itkettää. Mä olen tuhonnut itseni vaan ollakseni laiha. Nyt olen hirveä, luukasa. Mutta se rakastaa minua näin, joten minäkin rakastan. Rakastan, kun kylkiluut, solisluut ja lonkkaluut paistaa, kun katson peiliin. Ja toisaalta se on ihan hirveää. Mutta se rakastaa minua näin, joten minäkin rakastan. Anteeksi, mutta rakastan. Kyyneleet ovat kadonneet ikkunan pinnasta ja minun silmieni nurkista. Ne ovat kadonneet tuskan tieltä, anteeksipyynnöistä. Koska mä olen oikeasti pahoillani... Teille ja... Itselleni...