Se kummittelee mun mielessä.

Hirveää... Menin eilen kotiin porukoille, kun siellä ei ollut ketään kotona. Ahmin ja oksensin, ahmin lisää ja oksensin lisää. Nälkääni... Vaan nälkääni. Menin myöhemmin kotiin ja pelkäsin, että jäin kiinni. Putsasin vessaa lisää, ettei kukaan arvaa. Äiti pyytää syömään ruokaa, valehtelin taas, että olen syönyt. "Tuu ottaan salaattia." "En mä, kun söin melkein justiin." Nälkä... Valehtin isoäidillekkin syöväni huomenna ruokaa ennen, kuin tulen. En voi syödä, kun ehkä salaattia tai maitorahkaa, kun siellä joutuu syödä kahvin kanssa pullaa, mä tiedän sen... Ja tänään vuokrataan leffa kaverin kanssa ja siinä tulee ehkä syötyä jotain hyvää. Hitto oikeesti... Syömistä vaan. Elämä on yhtä syömistä. Ensiviikolla alkaa jonkin sortin syömisten vähentäminen tai paasto. Mun on pakko päästä käymään vaa'alla, mutta vielä en pysty. Mä vajosin taas, mun pitäisi muistaa taas. Muistaa, oikeasti muistaa... Mun päätös. Mä oon vaan liian kiinni tässä, vielä siinä ihannointivaiheessa. Kirkon penkkin on kova. Selkäranka tuntuu vasten kovaa penkkiä. Joudun istua vähän vinottain. Sattuu istua, kun istuinluut tuntuu liian kovaa. Miksi mä teen tätä? Vaikka se satuttaa. Haluan vaan satuttaa, kontrolloida. Tehdä itselleni pahaa. Tahdon vaan.


"Oliko kivat juhlat?" "Oli joo..." Valehtelen, sillä mähän söin kun pieni porsas. Hyi hitto ja syönyt sen jälkeenkin paljon kakkua ja muffinsseja. Ottanut kourallisia sen takia... Suihkussa oli aamulla kylmä, taas on kylmä. Lämmittäydyn cappuccinolla ja kahvilla. Silti kylmä tulee. Mähän söin aamulla, mutta kaikki tuli jo pois. Ei siis hyödyttänyt syödä. Ei periaatteessa ollenkaan hyödytä, kun vedän niitä tabletteja niin paljon. 100 tablettia menee päälle viikossa, mä olen hullu. Hullu, hullu, hullu... Sekopää! Tänään kävelen kaupunkiin, syön päivällisellä salaattia ja seuraavan kerran iltapalaa. Kolme kertaa päivässä ja aamupala menee aina ikään kuin hukkaan. Voin siis syödä mitä vaan. Voi olla tosin, että leffan kanssa syön jotain, vähän... Mua pelottaa, kaikki... Haluan laihduttaa, mutta en halua. Peili näyttää lihavan kehon heti jos syön vähänkin. Maha turpoaa heti. Hyi hitto. Pitää yrittää lopettaa ahmiminen. En halua tehdä sitä. Laitoin kalakeiton pakkaseen, en mä sitä tahdo syödä. Se odottaa mua siellä sitten, kun pystyn taas syödä. Odotan, että pääsen kävelemään kaupunkiin. Kuluttamaan... Teen joka toinen päivä lenkin ja ja väliin jäävinä päivinä lihaskuntoa. 100 vatsaa, 100 selkää, reisiä, pohkeita, punnerruksia, joskus x-hyppyjä. Taas tää lähtee vähän niin, kuin käsistä. Kylmä, tärisen. Ei silti ole nälkä, paljoa. Syön vasta, kun tulen kotiin. Kolmen aikaan noin. Pitkä väli, mutta pakko kestää. Anteeksi, että mä olen näin huono. Enkä osaa parantua. Ja vielä kerran... Parantua mistä? Eihän mulla ole mitään todettu. Pelleilen siis, enkä ole sairas. Vaikka kyllä ne sanoi siellä sh-polilla, että kyllä tää on syömishäiriö. Ja ne ei halunnut mitään diaknoosia antaa, kun ne sanoi ettei ihmistä pidä niin tulkita. Mutta... Koen vaan etten ole sairas, kun ei ole diaknoosia. Mutta toisaalta hyvä, että se ei ole ikuisesti mun papereissa. Ehdin parantua ennen, kuin saan diaknoosin. Ehdinkö?

Peili kertoo liikaa. Se kertoo valheellisen kuvan minusta. Ja mä uskon sitä, vaikka tunnen luut joka paikassa. Peili pelottaa. Peilikuva on niin kauhea. Tahtoisin särkeä peilin pieniksi paloiksi. Niin, kuin tämä on särkenyt minutkin niihin paloihin. Säröt mielessäni satuttaa, ne repii kahtia. Peili seuraa joka paikkaan. Se saa hakkaamaan mahaa, puristelemaan sitä. Itkemään kuvajaiselle kauniissa valkoreunaisessa peilissä josta näkyy koko keho jalkoja myöten. Katson perheen luona peiliä, kun kukaan ei huomaa. Kuva on parempi siellä, en ymmärrä miksi. Kotona nään vaan lihavuutta. Peilikuva kertoo liikaa, valheita kuiskii mun korvaan. Mun on pakko olla parempi. Haluan paiskata peilit seiniltä ja huutaa. Huutaa niin lujaa, että naapurit tulee valittamaan. Tahdon kirkua, että tää kaikki lähtisi pois mun päästä. Ajattelen jo viiltämistä, mutta siihen en enää koskaan aio vajota, siihen kierteeseen. Nään unta, että viillän... Herään öisin ja tärisen. Kävelen peili ohi ja vedän mahaa sisään, puristan. Käyn vessassa, nesteet pois ja kaikki muut. Monta kertaa yössä, sillä en jaksa olla turvonnut lihava. Mulla on näitä pakkomielteitä, tapoja joita on pakko tehdä. Miksi mä jouduin tänne? Mietin liian usein... Peili ei päästä mua pois täältä, se seuraa vaan. Kummittelee mun mielessä. Kummituksia, liikaa kummituksia. Jotka vetää taas liian syvälle. Eikä tää heikko ihminen voi sille mitään...