Hän salailee ja kertoo kaiken peilikuvalleen.

Vihaan itseäni... Eniten koko maailmassa. Miksi mä taas söin sitä ruokaa liikaa, miksi mä taas oksensin sitä kotona? Vihaan, vihaan, vihaan. Mä näytän niin lihavalta. Juon taas nälkääni, vettä monta lasia, kahvia, cappuccinoa, funlightia. Sitten maha pullistuu, kun se on täynnä nestettä. Sitten otan nesteenpoistajia, laksatiiveja kourallisia. Miksi mä teen näin? Ja lihon silmissä. "Lopeta syöminen, lopeta..." "LÄSKI!!!" Hyi hitto oikeesti... Juhlissa söin överisti ja kotona oksensin niin paljon, kun pystyin, mutta tuskin se enää hyödytti. Kourallisia meni joo... Vihaan itseäni. En mä pysty parantua. Mä osaan kyllä syödä, liian hyvinkin. Jälkeenpäin vaan ahdistaa, liikaa. Ei mulla ole mitään mistä parantua. Mä vaan leikin, koska mähän osaan syödä. Taas tuli todistettua se. Kun söin sitä kakkua hitosti. Lämmintäruokaa kyllä aina välttelen, mutta joo otin. En halunnut herättää epäilyksiä. Nyt mulla on sitä kotonakin, enkä varmaan pysty syödä sitä. Salaattiakin on ja kakkua ja muffinsseja. Miksi mä teen tän itelleni? Vihaan ihan liikaa!

 

Se tyttö ei jaksa välittää, vaikka välittää

Se syö, vaikka ei halua

Yrittää parantua, vaikka ei tiedä haluaako

Lihoaa, vaikka pelkää

Oksentaa, yrittää salaa laihtua

Mutta lihoo silti

Se ei enää osaa

Ei laihtua, ei parantua

Ei se osaa mitään

Yhtään mitään

Vihaan sitä tyttöä

Olen vihannut aina

Ja aina, eikä se viha lakkaa

Ei, ei se lakkaa

Puristelen mahaa, hakkaan. Juon lisää ja lisää. Hoen ettei ole nälkä ja ajattelen ruokaa. Heitän roskiin taas. Houkuttelee heittää taas se kalakeitto pois. Syön, syön ja syön. Vihaan, vihaan ja vihaan... Otan laksatiiveja ja vihaan. Kävelen, yritän kuluttaa kaiken vähän mitä syön. Kyttään kokoajan aktiivisuusranneketta. En enää astu vaa'alle, en voi... Täytyy laihtua ensin, mutta en enää siedä nälkää yhtään. En enää osaa. Jos parantuisin, jos osaisin... Lääkäriaikaa ei tule, en mä pääse terapiaan. Ei ne halua auttaa, ei ne saa mitään aikaan. Rahat loppuu ja mä stressaan. En osaa käyttää rahaa, tuhlaan. Ostan turhaa, ostan ruokaa. Turvaruokia... Yritän välttää lämmintäruokaa, en syö ellei ole pakko... Tekee mieli herkkuja, taas... Vihaan tätä. Vihaa elämää, haluan taas kuolla. Jos ottaisin noita lääkkeitä, enkä enää kertoisi kellekkään. En kestä tätä paisumista. Mä haluan pois, haluan pois. Antakaa mun mennä pois, antakaa. Mun elämä ei ole hyvää, mä en kestä itseäni näin. En kestä. Peili kertoo kuvallaan miten olen lihonut. Katson itseni kuvaa kokoajan ja kiristän paitaa ihoani vasten. Se hokee miten lihava olen ja, että pitäisi osata laihduttaa. Mutta mä en osaa, jokin musta sanoo ettei edes saisi. Taas puristan läskiä mahastani. Vedän alaspäin, ettei se olisi mahassa vaan tulisi pois. Pian otan ensimmäisen tabletit kouraan ja menee taas liikaa, vaikka en söisikkään. Mutta pelkään jokaista suupalaan heti, kun olen syönyt ne. Silti syön ne, etten pyörtyisi, että edes jaksaisin. Kaikki tulee kuitenkin viimeistään aamulla/yöllä pois. Paasto houkuttaa, vaikka oikeasti vihaan sitä. Kahvi-mehu-vesipaasto. Jos huomenna, ylihuomenna, ensiviikolla. Jos jätän nyt ruuat ostamatta kaupasta. Huvittaisi. Ja tämän kaiken tekstin jälkeen yritän silti uskotella, että olen ihan terve. Ei syömishäiriötä, en usko niihin. En vaan usko. Sillä mä osaisin, jos haluaisin. Haluan vaan satuttaa. Vihaan liikaa itseäni... Muhun kuuluu sattua.