Ei ruusuilla tanssimista elämää.

Valehtelin taas... Isälle, että olin syönyt, kun kävin kotona. Naapuri huomautti mun koosta, kun vein karkkia sinne ja valehtelin olevani karkkilakossa. Kaikki valittaa, jos on laiha tai livana? Milloin sitten kelpaa? Ei varmaan milloinkaan.... Aloitan karkkilakon nyt, pakko vähentää ahmimista ja oksentamista. Lämmintäruokaa en pysty enää syödä, olen siis ottanut askeleita taaksepäin ja paljon...
Ajattelin, että kerron nyt vähän elämäntarinaani ja sitä mitä olen kokenut ja missä menen nyt tällähetkellä.

Lapsena olin aina iloinen, nauroin ja hymyilin paljon. Mulla oli silloin vielä hymykuopat, jotka katosi ajanmyötä, kun hymyileminen väheni. Kaikki sanoi, että olen energinen ja aurinkoinen, nätti tyttö. Mäkin uskoin siihen alussa. Olin aina hoikka, alipainoinenkin. Harrastin joukkuevoimistelua 9 vuotta. Harrastin myös sen kaverina partiota. Joukkuevoimistelussa painoa tarkkailtiin jatkuvasti. Ei saanut lihota, mutta piti silti syödä. Piti olla laiha, että mahtui kireisiin pukuihin. Ja niille pulleimmille sanottiin kierrellen, että pitäisi laihduttaa. Mun ei tarvinnut, koska olin laihimmasta päästä koko joukkueessa. Ajattelin jo silloin olevani lihava, vaikka olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Mulla oli huono itsetunto (ja on edelleen). Mua kiusattiin voimistelussa, jätettiin ulkopuolelle. Kisamatkoilla vaan itkin jossain yksin ja muistan, etten olisi halunnut mennä syömään yhdellä matkalla, kun luulin olevani lihava ja lihovani siitä. Mua ei ikinä haluttu pariksi, kun oli juttuja mitkä piti tehdä pareittain. Valmentaja haukkui ja vihasi mua, en riittänyt sille koskaan. Silti jatkoin joukkuevoimistelua, koska rakastin sitä. Se vaan romutti mua täysin.

Kovin kolaus mun elämällä oli se, kun mun veli kuoli mun ollessa 9-10 vuotta. Syytin siitä itseäni pitkään. Mä olin luokkalaisteni mielestä outo, sillä puhuin usein mun veljen olevan enkeli. Olin paljon yksin. Mulla oli on-of -kavereita. Jotka välillä oli ja välillä hylkäsi täysin. Kuitenkin kaksi parasta kaveria sain 5-luokalla. 4-luokasta en muista mitään, olin ihan sumussa ja yksin. Itkin vaan jossain ja olin kotona paljon. Masennuin. Kävin veljen kuoleman jälkeen jossain terapiassa puhumassa, mutta ei se auttanut. Tunnen edelleen sen tuskan sisälläni ja muistan hautajaiset, kuin niistä ei olisi, kuin hetki aikaa. Itken edelleen kuullessani yhden laulun mikä siellä laulettiin. Aloin vihata itseäni ja ajatella, että haluan myös kuolla. Etten olisi niin yksin ja hylätty. Vanhemmat ei pystyny huomioimaan mua tarpeeksi, kun niillä oli niin suuri suru. Epävakaa persoonallisuushäiriö siis alkoi kehittyä.

Pari vuotta meni hyvin. 5-6 luokka, kun mulla oli ne kaverit joita näin melkein joka päivä. Hypittiin trampoliinilla, käytiin ostamassa pirkkajäätelöitä kaupasta, koska ne oli halvimpia. Treenattiin yhdessä voimistelua, tehtiin esityksiä koulun juhliin. Mulla oli kaksi ihanaa vuotta ja ogelmat kaikkosivat hetkeksi, muttei suru veljestä. Näin paljon painajaisia kuitenkin. Sitten romahdin 7-luokalla... Kavereiden kanssa alkoi tulla ongelmia. Jouduin eri luokalle, kun parhaatkaverini ja he olivat yhdessä samalla luokalla. Aloin jäädä ulkopuolelle. Sain taas on-of -kavereita omalta luokaltani. Aloin viillellä pahaan olooni, kun eräs tyttö luokaltani sanoi, että se auttaa. Viiltelin metsässä, ettei vanhemmat nää. Myöhemmin yläkoulun vessassa ja itkin vaan. Ajattelin olevani läski, vaikka olin vielä alipainoinen.

8-luokalla loppui harrastukset ja ystävyyssuhteet vuodeksi. Mulla ei ollut ketään. Olin yksin ja viiltelin kotona oikeastaan joka päivä. Muistan, kun kukaan ei ollut kotona ja parketti mun huoneessa oli täynnä verisiä pisaroita. Itkin ja sain ahdistuskohtauksia, missä en tajunnut mitä tein. Vanhemmat alkoi huomata mun pahan olon, mutta eivät vielä tehneet mitään. 9-luokalla sain uuden parhaankaverin ja aloitin terapian nuorisopolilla. Mutta asiat ei mennyt silti paremmin. Viiltely jatkui, sillä olin jäänyt koukkuun siihen tunteeseen. Olin lihonut ja ajattelin olevani entistä läskimpi, vaikka olin normaalipainossa. Mutta lihonut harrastuksen lopettamisen seurauksena. Jouduin nuoriso-osastolle joulun aikoihin ja olin siellä syntymäpäiviini asti, kunnes täytin 18-vuotta. Vietin syntymäpäiväni osastolla. Osastolla oli ihania nuoria ja ystävystyin heihin, meillä oli kivaa. Mutta mulla oli tosi paha olo. Viiltelin salaa ja vapaakävelyillä olin menossa tappamaan itseäni hyvin usein. Jätin kirjeitä pöydälleni ja sen seurauksena tavarani lukittiin kaappiin niin ettei mulla ollut mitään huoneessa. Paiskoin tavaroita usein seiniin, purin raivoani myös tyynyihin ja kaukosäätimeen joka meni rikki, kun heitin sen seinään. Kävin taideterapiassa. Sain diaknoosin masennus ja ensimmäiset psyykelääkkeet.

Aloitin lukion tai no lukio oli vähän keskeytynyt, kun olin osastolla. Mutta jatkoin sitten. Alussa lukiossa meni hyvin, mutta ensimmäisen vuoden keväällä aloin lintsata, kun en jaksanut enää opiskella pahan olon takia. Tulin kouluun usein vaan viiltelemään ja lähdin pois. Kirjoitin verellä vessan seiniin. Jouduin takaisin osastolle syksyllä 2012. Avo-osastolle josta mut potkittiin liian aikaisin pihalle ja jouduin suljetulle-osastolle saman vuoden joulukuussa itsemurhariskin takia. Olin siis pakkohoidossa. Sain ystäviä, vietin uuden vuoden osastolla sisällä. Mulla oli harhoja, olin psykoottinen. Viiltelin salaa, kuljetin lääkkeitä osastolle, otin yliannostuksia. Jouduin sairaalaan sydänvalvontaan. Olen ollut siellä jo viidesti. Ja viime kerta viime kesänä oli kohtalokas. Meinasin kuolla... Osastolla kuristin itseäni kaulahuivilla ja mut löydettiin onneksi ajoissa. En koskaan joutunut eristykseen. Tavaroitani ratsattiin usein. Sain diaknoosin epävakaa persoonallisuus. Siitä jatkui pitkä osastojakso. 1,5 vuotta. Suljetun jälkeen menin kuntoutus-osastolle jossa olin viimevuoden toukokuuhun asti. Sain ihania ystäviä sieltäkin. Aloin tarkkailla ja vähentää syömisiä syksyllä 2013. Olin lihonut ylipainoon, koska annoskoot olivat olleet suuria ja liikunta osastolla vähäistä. Katsoin peiliin ja näin sen. Olin lihava, ensi kertaa oikeasti näin sen ja se oli totta. Lopuksi en enää osallistunut ruokailuihin ja kerran keväällä pyörryin käytävälle. Jalat lähti alta ja jouduin syödä banaanin josta jätin paloja kuoreen. Osallistuin enää aamu- ja iltapalalle. Lopussa enää vaan toiselle niistä. Söin kaksi viiliä päivässä ja lopulta enää join kahvia potilaskeittiössä. Join pannullisen kahvia tyhjään mahaan. Ahmin ja oksentelin. Oksensin jokaisen lämpimänaterian metsään, jos erehdyin syömään sitä. Nyt inhoan vihanneksia keitoissa. Laihduin ja laihduin. Kukaan ei voinut estää mua. Aloitin DKT-terapian. Lopetin viiltelyn.

Viime kesä meni huonosti. Asuin yksin, ahmin ja oksentelin. Hommasin salikortin ja kävin joka päivä salilla, vaikka en ollut syönyt mitään. Meinasin lähteä taju usein spinningissä. Jatkoin koko kesän. Laihdutin. Syksyllä lähdin opiskelemaan, mikä osoittautui olevan liian aikaisin. Sinä aikana laihduin yli 20 kiloa. Joulukuussa 6 kiloa. Pidin itseäni entistä lihavampana ja vihasin peilikuvaa. Katsoin joka päivä painon ja sain paniikin jos se oli noussut sata grammaa. Aloin myös kytätä joka ruuan kalorit.

Nyt ollaan tässä. Asun taas yksin ja yritän parantua, mutta romahdan aina takaisin. Mun elämä on tälläistä. Mulla ei ole syömishäiriö diaknoosia vaikka siellä sh-polilla kyllä todettiin, että syömishäiriö tämä on. Nyt olen surullinen, epätoivoinen, masentunut tyttö, jolla on huono itsetunto. Minne katosi se aurinkoinen tyttö? Haluan vielä löytää sen. Odotan tällähetkellä aikaa lääkärille. Odotan vastausta kuntouttavasta työstä. Odotan muutakin sisältöä elämään, kuin syömisten kyttäämiset. Toivon todella, että kaikki vielä joskus järjestyy. Ja, että saan paremman itsetunnon, ettei mun tarvi kokoajan satuttaa itseäni jollakin tavalla. Koska sitä jatkan niin kauan, kun tunnen olevani surkea ihminen, surkein maailmassa. Niin kauan, kun vihaan itseäni eniten koko maailmassa. Haluan aina vaan satuttaa. Mutta sen kanssa pitää alkaa tekemään töitä, että voin vielä joskus olla onnellinen. Oikeasti onnellinen.