Sirupolku, joka ei johda mihinkään.

Äiti saa tietää asioita... Hän kysyi olenko ottanut yhteyttä sinne polille. Ja mä sanon, ettei voi ennen, kun on saanut lääkäriajan. Valetta, mutta hän uskoi. En mä sinne halua, osaan lihota muutenkin. Kotiin syömään tänään. Pitää syödä pieni annos... Tekee mieli ruokaa kokoajan, vihaan tätä. Lihon silmissä ja epäonnistun vaan lisää. En jaksaisi elää. Tuntuu taas turhalta. Toinen kissa lähtee tänään... Kaikki menee pieleen. Tummuus valtaa mieleni taas, mä vajoan. Anteeksi, mä vajoan. Mä suunnittelin kuntouttavaatyötä, mutta onko minusta siihenkään. Onko yhtään mihinkään. Äiti sanoi, että mun pitää muuttua tai en pysty asua tässä. Oksensin pullan, jonka isä toi... Mä en osaa, kuin tuhota itseäni. Mä en osaa muuta. Tämä on kaunis koti, ihana paikka. Miksi mieleni on niin synkkä ja olo toivoton? Pelkään syödä, mutta silti ajattelen vaan ruokaa ja syön taas liikaa karkkia, jotka oksennan kuitenkin. Tummat perhoset kiertää kehää ympärillä, miksei ne lopeta? Ne vie mua sairaudensumuun. Sairaudenko, vaikka eihän siitä ole diaknoosia todisteena. Ei mulla ole siis mitään. Mä vaan pelleilen niin, kun silloin alussa. Mä en kai ole sairas, sekaisin päästäni ja paljon. Mä en mihinkään polille mene, kun mähän osaan syödä. Äiti valitti, kun en eilen syönyt mitään lämmintä. Ja siksi pyysi tänään syömään. Se ahdistaa. Haluaisin taas olla syömättä lämmintäruokaa. "Me pikkulinnut varjoihin piiloudutaan." Minä piiloudun varjoihin, liian kauniisiin varjoihin. Tähän maailmaan, enkä pääse pakoon. Anteeksi, en pääse pakoon. En enää... Äiti sanoi, ettei tavallisesta ruuasta liho. Mutta mä lihon, mä tosin olen syönyt liikaa kaikkea muuta. Ja oksentanut niin paljon, että se on lihottanut. Mä pelkään ylipainoa ja se on pian taas totta, jos tää jatkuu. Mä halusin olla ehjä, vailla siruja. Mutta nyt olen paloina taas ja juoksen sirupolulla. Anteeksi, mua sattuu. Sirut ovat liian kauniita. Kaikki se kipu. Anteeksi, että olen heikko. Anteeksi... Mä en tiedä mihin paeta, kun jalat ei juokse mun mukana. Ne ei liiku hiivintää nopeampaa. Liian raskas askel kohti parempaa, jos sellaista edes onkaan. Anteeksi, mä en pysty... Pystynpä... Vielä...

Katson ulos ikkunasta keväiseen aamuun. Kylmyys on väistynyt kaduilta ja puista. Mutta ei minusta. Palelen, kun odotan isää kaupasta pyörätelineillä. Vaikka hänellä kesti vaan 10 minuuttia, niin mä tärisen, kuin pakkasella. Vaikka on paljon plussaa... Tuuli käy luihin, vaikka mä näen silmissäni kehon lihoavan jokaisesta grammasta. Vaikka ne on ehkä vaan nestettä. Joku hokee "ne on läskiä"... En halua kevättä tänne, enkä kesää. Näytän niin hirveältä. Kehoni on täynnä, jotain mikä on lämmittänyt sitä vähäisen ruokamäärän takia. Olen hirveä, en voi enää koskaan mennä uimahalliin tai rannalle. Multa on mennyt kesän ilot ja uiminen. Ainut missä voin uida on mökillä puiden varjossa pimeällä saunasta päin. Mua itkettää. Mä olen tuhonnut itseni vaan ollakseni laiha. Nyt olen hirveä, luukasa. Mutta se rakastaa minua näin, joten minäkin rakastan. Rakastan, kun kylkiluut, solisluut ja lonkkaluut paistaa, kun katson peiliin. Ja toisaalta se on ihan hirveää. Mutta se rakastaa minua näin, joten minäkin rakastan. Anteeksi, mutta rakastan. Kyyneleet ovat kadonneet ikkunan pinnasta ja minun silmieni nurkista. Ne ovat kadonneet tuskan tieltä, anteeksipyynnöistä. Koska mä olen oikeasti pahoillani... Teille ja... Itselleni...