Puoltakaan ei ne voi mun kivustani tietää.

Seiso kuilun reunalla valmiina hyppäämään takaisin syvyyteen. Vaaka näyttää vähemmän, kun viimeksi, kun silloin se oli noussut. Mä vajoan sairauteen ja mä vapisen. Olen hukassa, kuin keväällä syntyvä pikkulintu. Olen se, joka ei osaa lentää. Ei vieläkään. Olen se jonka siivet ei kanna. Se, joka vasta opettelee räpyttelemään. Kantaisipa siivet kehoni ilmaan. Tarttuisipa tuuli niihin ja veisi mut pois jonnekkin missä ei olisi tälläistä. Katson vieläkin kaloreita lähes joka ruuasta. Skippaan ruokia, pienennän annoksia. Sanon, etten tarvi ruokaa. Lintu on niin hukassa, se on vasta pieni lapsi, joka ei ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Se ei ole nähnyt pitkään aikaan muuta maailmaa, kuin tämän missä vaan pudotaan ja pudotaan syvemmälle kokoajan. Pikkulintu ei pääse mukaan parveen lentämään. Se ei ehdi edes syksyllä etelään. Se ei pysty lentää, vaikka sillä on koko kesä aikaa. Pelkään ettei se silti opi, ettei se uskalla päästää maailmastaan irti. Pään sisäisestä pimeydestään liian kauniista. Se ei uskalla lentää. Jos siivet ei kannakkaan? Jos putoaa vaan syvemmälle... Sitä minä pelkään, epäonnistumista. Ja niin pelkää pieni lintu sisällänikin. Se pelkää, se vapisee. Sulkee silmänsä ja toivoo, että herää valoisampaan maailmaan. Mutta ei hän herää siihen koskaan. Hän ei ehkä edes halua herätä. Hän ei tiedä. Lintuemo on epätoivoinen, kun poikanen ei hyppääkkään pesänreunalta siskojen ja veljien kanssa. Se jää pesän pohjalle yksinäisenä, surullisena, mutta silti jokin pieni onni sisällään. "Ei tarvinnut vieläkään päästää irti." Mutta jokin hänessä kokee epäonnistuneensa taas. Hän ei uskaltanut parantua, uskaltanut astua pesän reunalta vapauteen. Taivaalle lentämään. Korkeammalle, kuin kukaan muu. Onnellisena, itseensä jälleen tyytyväisenä. Hän miettii miksei uskalla hypätä, avata siipiään. Jos ne voisikin kantaa? Jos mä vaan yrittäisin. Kaikki on mun vierellä, kaikki haluaisi mulle parempaa

"Vielä täällä vierelläs mä oon

sua hylkää en

mun pieni lintu vierelläs mä oon

joko tiedät sen?"

 

En tiedä... Mä pelkään etten oikeasti tiedä. Tämä pieni lintu epäröi. Jos kukaan ei haluakkaan minua, kun olen taas lihava? Jos kukaan ei halua silloin nähdä mua, kun olen vaan kasa hirveyttä. Itse en haluaisi ainakaan. Tuskin muutkaan. Ei ne silloinkaan hyväksynyt mua lihavana, niin miksi nytkään. Mun täytyy pysyä tälläisenä niidenkin takia. Kuka on oikeasti mun puolella, mun vierellä? Oikeasti... Ehkä ne ei vaan osaa nähdä mun silmin. Pysty nähdä mitä on elää näin. 

 

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan"