Olenhan minä aika hentoinen.

Olen täällä... Missä? Jossakin vaan... En tiedä mitä teen. Osaan kyllä syödä, mutta kaikki on pakko saada pois, mitään ei saa jäädä mun kehoon. Oksettavaa, syön karkkia, enkä oksenna. Mutta en ahmikkaan, enää en aio. Ja yritän etten oksentaisi, vaikka on kyllä käynyt mielessä. En tiedä miten pystyn syödä tänään lämmintäruokaa, uskon etten pysty syödä puolia siitä Atrian-laatikosta. Söin juuri leivän ja jugurtin. Se riittää, mä vaan uskottelen niin, vaikka tiedän totuuden. Heitin herkkuja roskiin, kun vanhemmat oli lähtenyt. Sinne meni suolapähkinät ja pullanpala. Hyi, hyi, hyi! Syön mä tänään vielä jotain, mutta en niitä laatikoita. Ne ahdistaa juuri nyt. Ehkä huomenna, ehkä huomenna... En mä tiedä mitä teen parantumisen eteen enää. Jos en ahmi ja oksenna niin se on jo askel parempaan. Vielä, kun pystyisi syödä. Mutta, kun ei pysty... Vuokranantaja sanoi mun vanhemmille, että kyllä teillä on hoikka tyttö. Isä selitti jotain valheita omasta itsestään, että vuokranantaja ei kyselisi enempää. Kyllä kaikki huomaa, kyllä kaikki näkee. Otan pienimmät farkut sovitukseen mitä löydän xxs... Myyjä tulee kysymää hetkenpäästä oliko ne hyvät ja mä hymyilen verhon takana ja sanon, että oli. "Hyvä juttu, yleensä farkuista on vaikea löytää heti oikeaa kokoa." Tuntui hyvältä, jalat näyttivät niin kauniilta kireissä farkuissa. Liian kauniilta ja niin kovin hennoilta. Olenhan minä aika hentoinen. Aika pieni, kaunis, siro, keiju... (Vaikka läski maha on vieläkin). Jotain mistä on vaikea luopua enää, kun on päässyt tänne asti ja saavuttanu kärsimyksellä. Sairasta taas, tiedän. En tiedä mihin kulkea enää. Mä tahdoin kohti parempaa, mutta entä jos tää onkin liian kaunista? Ei se voi olla. Mutta, kun luut ovat kauniit, hentoisuus, keveys. Mutta kun... Ei, en saa ajatella näin. En saisi... Mutta mähän olen sairas. Haluaisin jutella sen entisen naapurin kanssa jolla on ollut anoreksia, joka oli sairaalassa pitkään hoidossa. Näin häntä silloin, hän oli riutunut, kylmissään ja kalpea. Hän kävi juoksulenkillä joka ikinen päivä. Hän juoksi aina talomme ohi ja näin hänet ikkunasta. Kunnes kaikki muuttui, hän oli liian kipeä. Siihen puututtiin. Nyt hän voi paremmin. Matkustaa, urheilee terveellisesti ja varmasti myös syö. Kaikki voi parantua ja minä haluaisin kuulla hänen selviytymistarinansa. Mutta en tiedä miten kysyä. Hän on Facebook kaverini, mutta en tiedä miten aloittaa. Ja jos hän ei halua edes muistella niitä aikoja. En tiedä, pelkään kysyä... Vaikka oikeasti haluaisin tosi paljon. Sillä hän parantui...

En tiedä miten aloittaa

Kun keijumaassa olla saa

Miten sulkea silmät pahalta

Kun se tuntuu niin turhalta

Mä pidän silmät kiinni ja kuljen sokeasti

Tien väärällä puolella varovasti

Haparoiden ja kaatuen

Mutta silti aina hymyillen

"Onneksi se sattui"

Siihenkin jo tottui

Alkoi tyttö rakastaa tuskan värittämää taivasta

Sitä liian kaunista ja haurasta perhosta

Kristallista, särkyvää sairautta