Puoltakaan ei ne voi mun kivustani tietää.

Seiso kuilun reunalla valmiina hyppäämään takaisin syvyyteen. Vaaka näyttää vähemmän, kun viimeksi, kun silloin se oli noussut. Mä vajoan sairauteen ja mä vapisen. Olen hukassa, kuin keväällä syntyvä pikkulintu. Olen se, joka ei osaa lentää. Ei vieläkään. Olen se jonka siivet ei kanna. Se, joka vasta opettelee räpyttelemään. Kantaisipa siivet kehoni ilmaan. Tarttuisipa tuuli niihin ja veisi mut pois jonnekkin missä ei olisi tälläistä. Katson vieläkin kaloreita lähes joka ruuasta. Skippaan ruokia, pienennän annoksia. Sanon, etten tarvi ruokaa. Lintu on niin hukassa, se on vasta pieni lapsi, joka ei ymmärrä mikä on oikein ja mikä väärin. Se ei ole nähnyt pitkään aikaan muuta maailmaa, kuin tämän missä vaan pudotaan ja pudotaan syvemmälle kokoajan. Pikkulintu ei pääse mukaan parveen lentämään. Se ei ehdi edes syksyllä etelään. Se ei pysty lentää, vaikka sillä on koko kesä aikaa. Pelkään ettei se silti opi, ettei se uskalla päästää maailmastaan irti. Pään sisäisestä pimeydestään liian kauniista. Se ei uskalla lentää. Jos siivet ei kannakkaan? Jos putoaa vaan syvemmälle... Sitä minä pelkään, epäonnistumista. Ja niin pelkää pieni lintu sisällänikin. Se pelkää, se vapisee. Sulkee silmänsä ja toivoo, että herää valoisampaan maailmaan. Mutta ei hän herää siihen koskaan. Hän ei ehkä edes halua herätä. Hän ei tiedä. Lintuemo on epätoivoinen, kun poikanen ei hyppääkkään pesänreunalta siskojen ja veljien kanssa. Se jää pesän pohjalle yksinäisenä, surullisena, mutta silti jokin pieni onni sisällään. "Ei tarvinnut vieläkään päästää irti." Mutta jokin hänessä kokee epäonnistuneensa taas. Hän ei uskaltanut parantua, uskaltanut astua pesän reunalta vapauteen. Taivaalle lentämään. Korkeammalle, kuin kukaan muu. Onnellisena, itseensä jälleen tyytyväisenä. Hän miettii miksei uskalla hypätä, avata siipiään. Jos ne voisikin kantaa? Jos mä vaan yrittäisin. Kaikki on mun vierellä, kaikki haluaisi mulle parempaa

"Vielä täällä vierelläs mä oon

sua hylkää en

mun pieni lintu vierelläs mä oon

joko tiedät sen?"

 

En tiedä... Mä pelkään etten oikeasti tiedä. Tämä pieni lintu epäröi. Jos kukaan ei haluakkaan minua, kun olen taas lihava? Jos kukaan ei halua silloin nähdä mua, kun olen vaan kasa hirveyttä. Itse en haluaisi ainakaan. Tuskin muutkaan. Ei ne silloinkaan hyväksynyt mua lihavana, niin miksi nytkään. Mun täytyy pysyä tälläisenä niidenkin takia. Kuka on oikeasti mun puolella, mun vierellä? Oikeasti... Ehkä ne ei vaan osaa nähdä mun silmin. Pysty nähdä mitä on elää näin. 

 

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan"



Olenhan minä aika hentoinen.

Olen täällä... Missä? Jossakin vaan... En tiedä mitä teen. Osaan kyllä syödä, mutta kaikki on pakko saada pois, mitään ei saa jäädä mun kehoon. Oksettavaa, syön karkkia, enkä oksenna. Mutta en ahmikkaan, enää en aio. Ja yritän etten oksentaisi, vaikka on kyllä käynyt mielessä. En tiedä miten pystyn syödä tänään lämmintäruokaa, uskon etten pysty syödä puolia siitä Atrian-laatikosta. Söin juuri leivän ja jugurtin. Se riittää, mä vaan uskottelen niin, vaikka tiedän totuuden. Heitin herkkuja roskiin, kun vanhemmat oli lähtenyt. Sinne meni suolapähkinät ja pullanpala. Hyi, hyi, hyi! Syön mä tänään vielä jotain, mutta en niitä laatikoita. Ne ahdistaa juuri nyt. Ehkä huomenna, ehkä huomenna... En mä tiedä mitä teen parantumisen eteen enää. Jos en ahmi ja oksenna niin se on jo askel parempaan. Vielä, kun pystyisi syödä. Mutta, kun ei pysty... Vuokranantaja sanoi mun vanhemmille, että kyllä teillä on hoikka tyttö. Isä selitti jotain valheita omasta itsestään, että vuokranantaja ei kyselisi enempää. Kyllä kaikki huomaa, kyllä kaikki näkee. Otan pienimmät farkut sovitukseen mitä löydän xxs... Myyjä tulee kysymää hetkenpäästä oliko ne hyvät ja mä hymyilen verhon takana ja sanon, että oli. "Hyvä juttu, yleensä farkuista on vaikea löytää heti oikeaa kokoa." Tuntui hyvältä, jalat näyttivät niin kauniilta kireissä farkuissa. Liian kauniilta ja niin kovin hennoilta. Olenhan minä aika hentoinen. Aika pieni, kaunis, siro, keiju... (Vaikka läski maha on vieläkin). Jotain mistä on vaikea luopua enää, kun on päässyt tänne asti ja saavuttanu kärsimyksellä. Sairasta taas, tiedän. En tiedä mihin kulkea enää. Mä tahdoin kohti parempaa, mutta entä jos tää onkin liian kaunista? Ei se voi olla. Mutta, kun luut ovat kauniit, hentoisuus, keveys. Mutta kun... Ei, en saa ajatella näin. En saisi... Mutta mähän olen sairas. Haluaisin jutella sen entisen naapurin kanssa jolla on ollut anoreksia, joka oli sairaalassa pitkään hoidossa. Näin häntä silloin, hän oli riutunut, kylmissään ja kalpea. Hän kävi juoksulenkillä joka ikinen päivä. Hän juoksi aina talomme ohi ja näin hänet ikkunasta. Kunnes kaikki muuttui, hän oli liian kipeä. Siihen puututtiin. Nyt hän voi paremmin. Matkustaa, urheilee terveellisesti ja varmasti myös syö. Kaikki voi parantua ja minä haluaisin kuulla hänen selviytymistarinansa. Mutta en tiedä miten kysyä. Hän on Facebook kaverini, mutta en tiedä miten aloittaa. Ja jos hän ei halua edes muistella niitä aikoja. En tiedä, pelkään kysyä... Vaikka oikeasti haluaisin tosi paljon. Sillä hän parantui...

En tiedä miten aloittaa

Kun keijumaassa olla saa

Miten sulkea silmät pahalta

Kun se tuntuu niin turhalta

Mä pidän silmät kiinni ja kuljen sokeasti

Tien väärällä puolella varovasti

Haparoiden ja kaatuen

Mutta silti aina hymyillen

"Onneksi se sattui"

Siihenkin jo tottui

Alkoi tyttö rakastaa tuskan värittämää taivasta

Sitä liian kaunista ja haurasta perhosta

Kristallista, särkyvää sairautta

Piilostaan hän ei näe aurinkoa enää.

Pelkään, pelkää ja pelkään... Liikaa, liikaa, ihan liikaa. Mä lähden. Muistoksi jää kauheudet. Kylmyys saunassa ja suihkussa, oksennus suihkun lattiakaivossa ja vessanpöntössä, unettomat yöt sohvalla, viha kissoja ja ihmisiä kohtaa, tappohalut ja hirveät murha-ajatukset, linkkuveitsi taskussa kulkiessa paikasta toiseen, joka päivä kaupassa käyminen, rahan tuhlaaminen, jaksamattomuus koulussa, yksinäinen joulu, sadat kyyneleet, surkea terapia, jossa mua ei ymmärretty, käynti syömispolilla ja se, kun sieltä ei enää otettu yhteyttä, syömättömyys, laihtuminen, kituttaminen kaikella tavalla, yhtäjaksoinen tuska mun sisällä, viallinen mieli, sairaat ajatukset. Muistoksi jää myös hyvääkin. Pippuri ja yksi toinenkin hyvä ystävä joidenka kanssa kahviteltiin Pippurin luona, ihanat ihmiset koululla (kuraattori, ryhmänohjaaja), koulun keittäjät, jotka lämmittivät mulle puuroa ja hymyilivät, joiden kanssa pystyi jutella, ihana kirjakaupan täti, kauppojen henkilökunta, ihana avulias naapuri, hymyt Pippurin luona, hänen ymmärtäväisyys ja apu, leffaillat, salilla käyminen, uimassa käyminen (vielä, kun en ollut niin laiha), pitkät kävelylenkit, ihmisten avoimuus, minun muuttuminen ihmisenä, oivallukset mitkä asiat ovat elämässäni vialla. Paljon on tapahtunut, minä olen muuttunut huonompaan ja parempaan. Silti onneksi koin tämän matkan, sillä opin myös paljon hyvääkin. Vaikka syömisongelmat meni ihan äärimmilleen täällä ja koko aikana laihduin yli 20 kiloa... En tiedä mitä ajatella siitä. Olen sairas, myönnän. Mutta eilen ajattelin... Onko tämän syömishäiriö? Kun mun on helppo syödä, jos vaan haluan. Ihmeen helppo. Mä haluan tällä vaan satuttaa ja kiduttaa itseäni. Keksin kaiken, nämä ongelmat, että olisin jotain. Ja muodostin ongelman, joka oikeasti alkoi mennä sairaudeksi. Jota en halunnut, halusin vaan kärsiä. Paljon, paljon, paljon!

Nyt pelkään, todellakin pelkään. Tunnen vaan pelkoa... Pystynkö muuttumaan? En pysty, pelkään etten pysty. Liian vaikeaa, liian... Itkettää sillä olen liian heikko sairauden edessä. Miksen mä pysty? Mä yritin, mutta romahdin syvemmälle. Yritän vielä syödä, mutta kaikki kulkeutuu heti elimistöstä pois. En osaa tätä. Ruoka ahdistaa, mutta yritän syödä ettei olisi niin nälkä. Joku hokee ettei saisi syödä. Mutta uhmaan sitä, haluan tehdä edes jotain oikein. Tänään pitäisi syödä makaroonilaatikkoa. Nyt tuntuu etten pysty, mutta kyllä mä pystyn, kun saan sen lautaselle eteeni. Vaikein on vaan lämmittää se, koska mähän en tarvi ruokaa. Ei mun tarvisi syödä mitään. Tuntuu lihavalle. Eilen menin yhdeksän aikaan nukkumaan, kun lihavuus ahdisti niin. Pelottaa mun paino, mutta onneksi vaaka oli pakattu muuttolaatikkoon alimmaksi, enkä viitsinyt ruveta sitä kaivamaankaan. Piilotin sen sinne, ettei vanhemmat löydä, jos ne penkoo. Toivottavasti ei löydä. Olen lihonut, tiedän... Ja se ahdistaa. En tahdo, en tahdo, en tahdo. En vain tahdo!

Pelko katsoo mua silmiin liian lujaa. Se päätti rankaista taas. Minä olen taas niin heikko, haluan vaan unohtaa. Pelon silmät uhmaa, ne on niin vihaiset. Ne vihaa mua, sairaus vihaa mua nyt. Kulkeudun pohjaan, taas niihin samoihin mutiin, jossa olen ollut jo liian kauan. Mä katson aurinkoa pinnan alta, mutta en tunne sen lämpöä. Luinen kehoni ei tunne sitä lämpöä. Aurinko on kylmä. Se jäätyy kasvoilleni. Se menee mua karkuun, eikä päästä mua ylös vedestä. Vesi on niin kylmää, se jäädyttää minut pohjaan. Jään talven viimeisten jäiden alle ja odotan niiden sulavan. En tiedä milloin ne sulaa, en tiedä milloin pääsen pois. Tiedän vain, että nyt olen täällä ja nään ne säteet, jotka sulattaa kantta hitaasti. Minä vaivun epätoivoon ja tiedän etten pysty nousemaan ylös, vaikka jää sulaisikin.

Tahdon jäädä tänne, mä tahdon jäädä tänne liian kovasti. Antakaa mun jäädä. Äitini ei anna, hän pitää huolen, että parannun. Hän ei jätä mua pohjaan. Hän rakastaa liikaa, että ei antaisi mun jäädä tänne. Hän pitää huolen, hän pitää huolen. Hän on ainoa toivoni, ellen lakkaa puhumasta hänelle. Ellen ala valehdella. "En mä ole laihtunut" "Kyllä mä syön" "En mä oksenna" "Teen täällä itse ruokaa" "Olen päässyt eteenpäin" "Olen ottanut apua vastaan" Vaikka en olisi tehnyt mitään noista. Pelkään, että sairaus laittaa mut valehtelemaan, koska sen osaan liian hyvin. Pelkään, että kaikki jatkuu tai menee pahemmaksi. Pelkään, että pikkusiskoni oli oikeassa kysyessään "Joutuuko Ehjä-Erika sairaalaan?" Jos hän olikin oikeassa. Jos mä kuolenkin, enkä voita. Jos mä en selviäkkään...

Kohti merenrantaa sinne missä parempi on.

Muuttolaatikot kasaantuu, täyttyy, kissat piiloutuu laatikoihin ja se ärsyttää. Mulla on haikea olo. Itken kaksi minuuttia ja kyyneleet katoavat. Hetken päästä itken taas pari minuuttia ja taas kyyneleet ovat tiessään. Kiitos mielialanvakaaja... Viimeinen kerta koululla. Kun astuin koulun ovista viimeisen kerran en tuntenut oikein mitään. Sanoin hyvät jatkot kahdelle luokkalaiselleni pojalle. Toinen heistä toivotti iloisesti takaisin. Sen pojan positiivisuutta ja ujoutta en unohda. Hän oli mukava ja hänellä oli sulokas ääni. Hän opetti minut ajamaan traktoria! Toinen pojista oli vaan hiljaa. Viimeinen palaveri koululla. Ryhmänohjaaja toivottaa hyvää jatkoa ja sanoi, että oli mukava, kun olin siellä puoli vuotta. Halasin häntä ja hän lähti ovesta. Jäin vielä juttelemaan kuraattorille. Sanoin itkien miten luotin häneen ja pystyin kertoa paljon asoistani. Minä halasin häntä ja näin miten hänen silmiin ilmestyi kyyneliä. Sanoin, että lähetän kortin tai sähköpostia. He halusivat kuulla vielä minusta miten mulla menee. Mä olin heille tärkeä, heille tulee aidosti ikävä minua. Itkin kun kirjoitin tätä. Kyllä muhun sattuu lähteä, mutta se on silti parempi niin... Terapeuttikin laittaa viestiä ja toivottaa mulle kaikkea hyvää ja toipumista. Lääkäri laittaa mulle lähetteen sen kaupungin aikuispolille.

Mun äidin ehto sille, että muutan takaisin kotikaupunkiin oli, että hoidan syömisongelmat kuntoon. Menen johonkin puhumaan niistä. Se pelottaa. Mutta huomaan miten on taas välillä kylmä, verisuonet nousee käsivarsista pintaan, väsyttää, oksennan verta ja selkää alkaa särkeä oksentaessa. Pippuri söi eilen kahvitauolla kaksi pullaa ja suklaapatukan. Mua alkoi oksettaa miten joku voi syödä noin paljon. Oon vaan hakannut mahaa taas, kun se joku hokee mun päässä aina vaan "läski, läski, läski..." Ja tajuan etten ole, kun istuu sattua polvillaan, tuolilla, nojaaminen selkänojaan sattuu, sydän lyö hitaasti ja meinaan pyörtyä, kun kävelen vähänkin kovempaa tai jos mulla on jotain kannettavana. Pelkään hirveästi... Entä jos en päättänytkään oikeen. En tiedä haluanko parantua täysin ainakaan, Vaikka terkkari sanoo, että oikeasti haluan. Ne on vaan ne sairaat ajatukset jotka puhuu. Mä en halua mihinkään ravitsemusterapeutille, enkä mihinkään lihotuspolille. Haluan vaan tavalliseen terapiaan, voi sieltäkin saada tukea. Ihan tarpeeksi. Mä en jaksa, hakkaan taas mahaa. Mua ahdistaa niin paljon. Veljellä on rippijuhlat tulossa. En tiedä voinko mennä silloin vielä, kun siellä on kaikki vieraat. Kaikki kauhistelisi mun laihtumista ja ihmettelisi, kun otan niin vähän ruokaa. En jaksa... Varjo hokee vaan... "Läski, läski, läski... Sä oot läski, tee jotain asialle." Itkettää, miksi mä en vaan pysty olla kuuntelematta. Vaan annan sen aina satuttaa? Nyt se kuiskii... "Laihduta... Vielä vähän." En halua... Enhän?

Mä jätän tän kaiken taakseni

Unohdan jälleen itseni

Katson silti sen saman sumean lasin läpi

En pääse karkuun kipuani

En pääse pois kuopasta kauniista

Elämän synkästä valosta

Lähden taas ja unohdan

Unohdan kasvot itkevän

Mutta kyyneleet silti poskilla taas nään

Mitään ei pysty enää salata

Voisinpa entiseen itseeni vielä palata

Nyt mä lähden ja unohdan

Unohdan vaan

Ja suljen silmäni jälleen uudestaan

Pienin vauvanaskelin eteenpäin.

Mulla on ollut hirveitä päiviä. En ole jaksanut mitään. Olen itkenyt ja raivonnut. Ollut hirveän väsynyt. Itkin apteeksissa, en tajunnut mitä se apteekkari selitti mulle. Itkin, kun lähdin kesken tunnin pois. Olin ollut vaan 15 minuuttia, eikä silmät pysyneet auki. Ja tuntui, että on turha olla siellä, kun en opi väsyneenä mitään ainakaan. Juoksin ulos luokasta. Itkin tänään palaverissa, mun elämä on niin kurjaa ja raskasta. Ryhmäohjaaja sanoo, että mun pitää syödä. Koululla muutkin sanoo samaa. Ne oli jo pelännyt, että oon pyörtyny johkin, kun en heti vastannut puhelimeen. Terkkari hiillostaa mua automatkan, kun vie mut kotiin. Käski mun heittää vaa'an roskiin. Se muka parantaisi mun oloa, kun en tiedä, että luku on noussut. En mä voi heittää, en vaan voi... Ei se helpottaisi, vaan pahentaisi, jos en saa tietää lukua. En kestäisi sitä. Mun on pakko välillä saada tietää. Kysyi miten oon syöny. Sanoin, että vaihtelee. Hän sanoi, että yleensä se meneekin niin. Tarvin kuulemma tukea siihen, jonkun joka tukisi mua jatkamaan. Mutta en tiedä, kun puhuin siitä etten ole varma haluanko enää parantua. "Enhän mä voi syödä kokoajan" sanoin, kun ryhmänohjaaja olisi halunnut, että syön jotain vaikka melkein juuri yritin syödä koulun ruokalassa vähän jotain. Annoin ostamani suklaapatukat kolmelle kouluni oppilaista jotka istuivat aulassa, etten ahmisikkaan niitä, kun tulen kotiin. He olivat niin kiitollisia. Ja mä hymyilin.

Lääkäri soitti eilen ja  yhtä lääkettä nostettiin, mulle laitettiin myös masennuslääke joka vaikuttaa uneen (oon nyt siis taas kauhean lääkitty ihminen), kun oon nukkunut niin huonosti kuukauden. Heräillyt kolme kertaa yössä... Viime yö oli jo parempi, kun otin lääkkeen. Mutta aamulla olo oli hirveän tokkurainen. En meinannut jaksaa kävellä vessaan. Join kaksi kupillista cappuccinoa, eikä auttanut mitään. Nukuin vielä kymmeneltä tunnin verran ja lähdin koululle päin. Ostin ison kupin kahvia R-kioskilta ja tuntui, että jalat pettää alta kokoajan. Matka tuntui tosi pitkältä ja hitaalta. Pyörrytti, väsytti, silmissä sumeni, jalat ei meinannut jaksaa kantaa koululle asti. Sitten oli palaveri koululla, jossa oli kaikki mahdolliset ihmiset. Siellä päädyttiin, että keskeyttäisin koulun ja hoitasin itseni parempaan kuntoon. En tässä kaupungissa vaan entisessä kotikaupungissani. Menisin siellä terapiaan ja kuntouttavaan työhön. Yrittäisin tsempata, ottaa taas uutta alkua. Kuntoutua rauhassa niin kauan, että jalat kantaa kunnolla. Ainakin 2 vuotta, etten menisi kouluun. Ihan rauhassa. Vauvanaskelin, niin kuin Pippuri mulle joskus sanoi. Niin pieniä askelia kohti parempaa elämää. Se pelottaa, mutta uskon, että pystyisin siihen paremmin perheen tuella ja kotikaupungissani. Siellä on kaikki aina ollut paremmin, enkä olisi niin yksin. Etsin jo asuntojakin eilen ja löysin tänään yhden kivan läheltä perhettä. Mutta katsotaan nyt. Pitäisi vielä soittaa äidille ja kertoa oma ja koulun mielipide. Mikä olisi mulle nyt parhaaksi. Terkkari sanoi, että suree sitä, kun lähden koulusta. Kuraattorikin on sanonut ja ryhmänohjaaja. Kaikki siellä tykkäsi musta. Pippurikin on sanonut monesti "Älä lähde." Tuntuu kuitenkin hyvältä olla tärkeä ja kyllä munkin tulee ikävä. Kyllä mä niihin jo ehdin kiintyä. Mutta joskus on ajateltava sitä mikä olisi itselle parhaaksi. Ehkä tämä olisi se mun uusi parempi mahdollisuus. Mä toivon niin. Mutta pelkään, pelkään edelleen sitä pahinta... Mihin olen aina joka kerta nousun jälkeen vajonnut...

Yönlapsi tahtoo nähdä äitinsä silmät.

Mikään ei mene hyvin... Tarkoitukseni on hävinnyt tuuleen, johonkin mistä en voi saada sitä kiinni. Se tuuli on liian voimakas tälle pienelle ihmiselle. Mä kuiskaan sille... En jaksa... Mun on pakko käydä kaupassa joka ikinen päivä, pakko saada kävellä se matka tuhlata viimeisiä rahoja. Saada elämään edes jotain. Kauppamatkoilla kovassa tuulessa liukkaalla tiellä painavat pussit käsissä. Keho tuntuu pettävän kesken matkan. Joudun pysähtyä hengittelemään, sydän hakkaa kovaa rinnassa ja silmissä sumenee. Pistää, minä pyörryn kohta. Mutta kotiin on jaksettava kulkea. Mä en osaa elää tätä elämää, löytää täältä omaa paikkaani. Hakkaan mahaani, koska olen muka syönyt liikaa. En tiedä miten pystyn siihenkään enää. Ajatus vaivaa päätä... Syö vähemmän, sun pitää syödä vähemmän... Haluan jo pois tästä elämästä jossa minulla ei ole mitään. Ajatus itkettää, mä en omista itseäni. En tunne elämää, en tunne mitään. Lääkkeet eivät enää auta, mä olen onneton, mä tahdon kuolla. Miksei mikään parane, minun sairas mieleni korjaannu? Minun palaseni kietoudu jälleen yhteen? Jatkan hakkaamista, vihaan tätä. Samaan aikaan on nälkä. Se huutaa... Syö vähemmän, syö vähemmän! Ja mä vastaan, että mun pitää syödä. Pitää... Mutta tänään ei, en voi, mun on pakko taas kuunnella ja kituuttaa. Ehkä huomenna se jättää minut rauhaan... En saa enää nukuttua oikeastaan yhtään, sekään ei tunnu tärkeältä. Herään aikaisin ja aina olen pettynyt, kun heräsin taas tähän tyhjään elämään. Mulla ei ole oikeasti mitään. Puolihuudan Pippurille, ettei mun elämässä ole mitään järkeä. Hän ei vastaa mitään, ei yhtään mitään... Mä vaan mietin mitä söisin, milloin söisin, voinko syödä, on pakko kuluttaa, on pakko oksentaa, pakko mennä kauppaan, pakko unohtaa, pakko toivoa kuolemaa... Ei siinä ole järkeä. Miksi mä en pääse tästä? Olen pystynyt syömään jopa jauhelihakeittoa, vaikka lämminruoka on vaikea. Mutta sekään ei tunnu tänään saavutukselta. Kylmä kulkee kehon läpi ja mä tunnen vaan mun lihavan mahan oksentamisen jäljiltä. Mä olen loppu... Jos muuttaisin takaisi kotikaupunkiin... Vaikka ei mulla ole sielläkään mitään muuta kuin perhe. Mutta se on todistettu ettei minusta ole opiskelemaan, ei täällä, ei tätä alaa, ei varmaan mitään. En vaan jaksa mitään, en mitään... Itseäni ainakaan tai tätä harmaata elämää.

Yö kulkee pitkin luista selkää. Pimeys kietoo matkaansa. Se ottaa valtaansa. Saa minut haluamaan häntä enemmän kuin koskaan. Yö, joka tulee joka päivä, joka rakastaa mun synkkää mieltäni. Yö on kaunis pimeänä mun rinnalla. Kauniimpi kuin minä ainakin. Avaan verhot ja katson sitä hetken silmiin. Silmiin sattuu, se on liian kaunis. Se tahtoo minut jo omakseen, kauniiseen syleilyynsä. Minä vain katson sitä, kun aamu karkoittaa sen hetken päästä jonnekkin kauas. Toivon, että se kadottaisi minutkin. Aamu, liian pelottava saapuu satuttamaan. Tuomaan syömisongelmat päähäni. Yö sentään antoi minun olla rauhassa. Aamu antaa minun vaan kontrolloida ja miettiä. Itkeä surusta ja huutaa vihasta. Vihata itseäni. Aamu on ilkeä, ihan liian ilkeä. Ja päivä sen jälkeen ei koskaan tee muuta kuin satuttaa. Vaikka se joskus sai minun kasvoni hymyyn, mutta nyt mikään ei enää saa. Odotan aina myöhään, iltaa saapuvaa. Loppuiltaa, että voin nukahtaa taas aikasin ja herätä vielä, kun on yö. Sillä rakastan sitä yötä ja se rakastaa minua. Yönlapsi pieni tahtoo nähdä yöäitinsä silmät. Sen joka suojelee pahalta päivässä edes hetken, kun sitä ei enää kukaan muu tee. Yö kulkee vierelläni ja tarttuu käteeni, kuiskaa... Nyt mennään... En tiedä mitä yö tarkoittaa, mutta seuraan. Yöäiti hymyilee minulle ja minä vaan itken kun katson häntä. Sillä tiedä, että pian hän irrottaa ja antaa aamun viedä minut taas maahan varjojen. Kohta varjot, tulevat... Kohta varjot vievät minut taas... Äiti vie tuskani pois...

Hentoinen keiju pienoinen nukahti unenmaailmaan.

Mä sanon kaikille, että mä pärjään. Että on mennyt paremmin. Että olen saanut syötyä. Että pärjään yksin ja saan muutettua tätä yksin. Sanon, että olen syönyt 4 kertaa päivässä. Mutta eihän ne tiedä paljonko syön kerralla. Ei ne tiedän, että kulutan enemmän kun syön. Koulullakin sanottiin, että ei hyödytä syödä jos kuluttaa enemmän, kun syö. Valehtelen taas... Että voisin laihtua, syödä vähän... Miksi mä teen tämän itselleni? Miksi, miksi miksi? Tämä on ottanut minusta taas lujan otteen, vaikka en oikeasti tahtonut. Silti minä sanon, että pärjään yksin. Painonlasku pelottaa minua hieman. Se on taas vähemmän, niin vähän etten uskalla sanoa. Kilon alempana siitä, kun sanoin toissapäivänä kaverille. Kahdessa päivässä -700 grammaa... Tämä ei voi jatkua, mutta mä jatkan tätä silti. Mä en osaa lopettaa ja jatkan samaa valhetta. Mä osaan muuttaa kaiken yksin, on mennyt paremmin. Mä lopetin eilen terapian monien syiden takia. Olin sinnitellyt pitkään ja nyt en enää jaksanut, kun se vaan pahensi mun oloa. Eikä sen kuulu olla terapian tarkoitus. Kaikki kysyy multa onko syömispolilta otettu yhteyttä. Vastaus kaikille: Ei ole. Jos me soitettaisiin sinne? Ei mua enää suoraan sanoen kiinnosta. Mä pärjään, mä pärjään... Ehkä... Läheiset voi auttaa? Perhe? Ystävät? Kyllä mä pärjään... Mun on pakko... Niin sanoin terapeuteillekkin, kun lähdin ovesta viimeisen kerran. Ne ei haluaisi, että jään ihan tyhjänpäälle. Ehkä menen terapiaan toiseen kaupunkiin, jonne on matkaa 40 kilometriä. Mutta en ole varma, kun en tiedä matkakuluista... Lääkäri kai haluaa tavata vielä ja keksiä mulle jotain. Joku nuorten mielenterveyskuntoutujien ryhmä alkaa maaliskuussa... Ehkä voisin mennä siihen. Se kestää 8 viikkoa. Mutta tarvitsee hoitokontaktin lisäksi, jota mulla ei varmaan enää ole. Mä en tiedä mitä enää teen. Kaikki mitä teen saa vaan asioita enemmän sekaisin. Koulu ei kiinnosta enää yhtään, en jaksa mennä sinne. Ehkä haen yhteishaussa toiselle alalle, toiselle paikkakunnalle. Taas... Miksi mä en koskaan löydä omaa paikkaani? En koskaan pääse eteenpäin... Mä olen liian huono...

Sumu tarttuu silmiini, niin, että silmiin sattuu. Niitä kirvelee, enkä saa niitä auki. Kyyneleet pitävät ne tiukasti kiinni. Tuuli jäädyttää ripset tiukasti yhteen. Miten voisinkaan enää nähdä? Kuljen pimeässä valottomalla tiellä, joka vaan jatkuu vaikka tekisin mitä. Mä en löydä sitä polkua jota kuljin 9 vuotiaana. Jolloin olin aidosti iloinen, jolloin elin oikeasti tätä elämää ilman tätä kaikkea tuskaa. Miksi Keijuenkelin piti kuolla... Se sattuu edelleen, se repi minut palasiksi. Enkä osaa enää olla ehjä. En pääse tuskasta pois. Sattuu liikaa. Hän on nyt kaunis enkeli, vein kynttilän hänelle noin viikko sitten. Lauloin "levolle lasken" niin kuin nukahdetaan. Hän saa olla vapaa... Minä en saa koskaan. Jos kuolisin niin saisin. Mutta en osaa sitäkään... Mä vaan elän tässä tyhjässä maailmassa samanlaisia päiviä. Enkä tunne mitään merkitystä millään. Miksi mä jatkan enää? Luulenko yhä kaiken muuttuvan paremmaksi? Saan aina huomata ettei se muutu paremmaksi. "Jos muuttaisit takaisin kotipaikkakunnalle ja hoitaisit itsesi kuntoon?" En mä tiedä. Hoitaa kuntoo = lihoa, eikö se mene niin? Mä en kestäisi sitä. Mutta voiko tämä jatkua. Sydän ei petä, keho ei petä. Minä en luovuta, minä taistelen, mutta minä laihdun edelleen. Pieneksi keijuksi, niin pienesi ettei minua pian enää edes näy...

Jalat eivät kantaneet.

Mun paino oli eilen niin alhaalla, että pelottaa... Toisaalta olen salaa tyytyväinen... En vaan tiedä mitä enää ajatella koko asiasta. En edes kehtaa sanoa mitä enää syön, sillä tiedän sen olevan liian vähän... Olen yrittänyt syödä, mutta lämmin ei mene enää alas. Paha ruoka ja herkut päätyy pönttöön joka kerta. Mulla on nälkä, mutta yritän kieltää ruuan aina itseltäni. En mä voi syödä... Mutta mä yritän silti taistella ja syödä. Lääkäri soitti eilen, hän onneksi ymmärtää mua. Laittoi tarvittavanlääkkeeni listalle kolmesti päivässä, mikä on kyllä ollut hyvä. Kerroin, että lopetan polikäynnit täällä. En vaan tule toimeen niiden terapeuttien kanssa, eikä ne osaa mua auttaa ja neuvoa, valittavat vaan. Olen ollut liian vähän koulussa. Tänään piti mennä, mutta itkin koulumatkalla niin, että käänsin suuntaa toisaalle. En mä halua mennä tunnille itkemään, en mä vaan jaksa... Oikeasti en jaksa... Lääkäri onneksi välittää, haluaa auttaa. En uskaltanut puhua mun syömisistä, miten huonosti ne taas menee... Äiti valittaa, kun en ole koulussa. Valehtelin tänään olleeni. Joo no olihan mä, kuraattorilla. Äiti kyselee kokoajan oonko syöny ja mä sanon, että se on vaikeaa yksin. Hän kuulostaa surulliselta... Sanon etten osaa laittaa ruokaa. Siihen hän sanoi, että syö koulussa. Mutta en mä voi syödä siellä, enhän mä edes käy siellä.

Mun elämältä katoaa pohja. Jos vaan ottaisi kourallisen noita tabletteja ja nukahtaisi pois... Mä en koe enää mistään oikeaa iloa, kaikki on vaan harmaata. En näe värejä enää, en näe kuin sumua, jossa ei ole yhtään väriä. Väritöntä ilmaa, tyhjää, niin tyhjää... Ja mä en jaksa sitä turhuutta. Ei mun pitäisi elää, ei mun tarvisi. Mä en jaksaisi kytätä kaloreita, oksentaa, olla kylmissään ja nälissään, tyhjässä mielessä, yksin, pois koulusta, kävellä joka paikkaan, itkeä liikaa, ajatella kuolemaa. Mutta mä teen niitä kaikkia, koska on vaan pakko. Koska se on tuttua, liian tuttua kipua ja mä muka tarvitsen sitä. Miksi mä en saa uutta alkua koskaan, miksei mun anneta koskaan voittaa? Miksi olen aina se häviäjä, tuskassa eläjä? Olen ansainnut varmaan tämän kaiken, koska en pääse siitä pois. Suru valtaa silmäni, kyyneleet poskeni, en jaksaisi hengittää. Mutta sekin on pakko, koska keho ei anna vieläkään periksi... Sydän ei anna periksi. Se lyö hidasta rytmiään, eikä näytä mulle tietä taivaaseen. Ehkä mulla ei ole sinne edes tietä. Mä en halua apua, mä haluan vaan pois... Ei kukaan osaa edes auttaa mua, ei mikään voi pelastaa enää... Vajosin, enkä päässyt enää kävelemään. Jalat eivät kantaneet, ne olivat kuin halvaantuneet. Unohdin miten kävellään, unohdin miten ollaan iloinen, unohdin elää, unohdin olla minä, oikea itseni...

Peilikuva maailmasta, joka ei ole todellista.

...Eihän voi olla?

Tunnen selkänikamat junan pehmeää penkkiä vasten ja olen jäässä. Mietin yksinäisyyttä ja vajoan maailmaani. Maailmaan mistä ei todellisuudesta ole tietoakaan... Minulla on tänään kolme paitaa päällekkäin, farkut ja kollarit, ulkona niiden päällä vielä toppahousut. Minun on kylmä kokoajan. Mietin missä on enää järkeä, onko missään? Mä tuskin enää menen sinne kouluun, laitoin jo sinne viestiä. Ketään ei edes kiinnosta, vaikka en menisi. Minuakaan ei kiinnosta. Jättäydyn mielummin pois... Lopetan polikäynnit, ne ei ymmärrä mua, niistä ei ole apua, ne ei osaa auttaa... Minä en tiedä haluanko taas kuolla, tuntuu ainakin siltä. Ei mun elämässä ole enää järkeä... Sattuu niin, että vaan itken. Haluan olla vaan yksin, haluan kadota. Ei minulla ole enää mitään. Lämminruoka alkoi taas ällöttämään. Mä en osaa syödä täällä yksin, perheen luona osasin paremmin. Tunnen kuinka kipu lävistää kehoni. Minä olen väsynyt taistelemaan, annoin pahan voittaa. Äiti sanoo junan ovelta "Yritä syödä siellä." Mutta totuus on etten vaan pysty.

Sisälläni myrskyää yhtä kovaa, kuin ulkona viimeyönä. Aurinko ei paista tähän vankilaan, tuuli ei tyynny mielestäni pois. Sumu täyttää taas kasvot kalpenevat. Enkä saa kipua pois itsestäni. Haluan vaan pois, koska minulla ei ole mitään. Minua ei haittaa vaikka tämä tappaisi minut. Mä olisin jo valmis nukahtamaan. Maailmani on nyt liian kipeä, ei sitä voi teipillä korjata. Se halkeilee vaan, tekee mieleen säröjä. Silmiin lasisia kyyneleitä. Pisarat kasvoillani jäätyvät, keho kylmettyy, eikä se enää jaksa. Sydän viilenee, lyö vain hitaammin kohti omaa kuolemaansa. Mä olen jo kuollut, kuolleen näköiset kasvot tuijottaa peilistä. Silti mä kävelen kovempaa, huudan lujempaa, mutta ei kukaan kuule sitä huutoa joka onkin vaan kuiskaus. Kuiskaus kipeästä uudesta aamusta. Lastenohjelmista, joita katson tyhjillä silmillä tv:stä, enkä pääse niihinkään kiinni enää. Mä vaan tunnen hengityksen ja siitä tiedän, että taidan olla elossa. Mä kuljen kohti loppua, mä en saa itseäni pysähtymään. Minä, se iloinen tyttö, joka taas perheen luona nauroi ja hymyili. Joka kaatoi salaa lääkkeitä purkista matolle ja otti yliannostuksina. Jatkoi hymyilemistä, esitti, että osaa syödä. Että ne luulee mun osaavan syövän nyt kotonakin. Heitin ruokaa roskiin, jätin lautaselle ja huuhtelin ne lavuaariin, heitin junamatkaeväitä roskiin, halusin syödä vaan kaikkea pientä, jätin saamani suklaat kotiin, valehtelin isoäidille, että olin juuri syönyt kun menin siellä kahvipöytään, valehtelin äidille, että olin syönyt ruokaa päivällä, kun se oli töissä, otin lisää lääkkeitä veden kanssa... Huijasin vaan kokoajan. Nukuin rannekoru kädessä, näpräsin sitä ja ahdistuin ruokamääristä.

Minä en enää tiedä... En enää tiedä... Anteeksi, mutta en tiedä... Päästä minut pois syömishäiriö, tapa minut...

Halkean ja häviän sinne missä en tahtoisi olla.

Ei ole parempaa kuin perheen rakkaus. Ei ole pelottavampaa kuin ruoka, perheen kauhistelut laihtumisestani, syöminen muiden edessä, kertominen ongelmista äidille... Ei ole kauniimpaa kuin meri, tämän kaupungin kotoisuus, kaikki nämä kadut ja ihmiset, oikea kotini, joka odottaa minua aina. Ei ole ihanampaa kuin rakkain kissani täällä, kaikki sukulaiset, ystävät. Kaikki on täällä paremmin, minusta välitetään, mä en ole yksin. Mutta kaikki on myös vaikeaa, kun ei tiedä miten olla, ahistavaa, kun pelkää aina lihovansa joka ruuasta, kun pitää liikkua liikaa ettei vaan lihoisi ja tehdä muuta, kaikkensa sen eteen.

Mä en tajua miten ne voi syödä noin isot annokset ruokaa, eikö ne liho? Mua ahdistaa. Mä oon niin lihava. Mun äiti sanoi jo, että oli meinannut mennä puhumaan mun ongelmista yhden tytön äidille, kun sillä tytöllä on ollut anoreksia. Onneksi se ei mennyt, mutta varmasti tulee menemään. Isoäiti sanoi ohimennen, että joulukuussako laiduin näin paljon. Isoisä katsoi mua kummasti, sekin huomasi, eikä haukkunut tälläkertaa lihonneeksi tai pyöreäksi. Ei enää. Äiti kauhistelee mun tikkujalkoja, kun kävelen edellä polkua pitkin. Se mainitsee asiasta. Pikkusisko oli kysynyt joudunko pian sairaalaan, sekin huomaa laihtumiseni. Hän on surullinen, vaikka on vasta 10 vuotta. Mä en tiedä mitä teen. Saunassa tunnen istuinluut niin, että sattuu, enkä tiedä miten istuisin. Mutta se vahva ajatus päässä sanoo, että olen vieläkin liikaa. Se sanoo, että katso nyt ja sitten mä hakkaan "läskiä" mahaani. "Liikaa, liikaa, liikaa..." Miksei se anna mun olla.

Koululta ne sanoi, että soita sinne syömishäiriöpolille, mutta en mä enää halua, en voi, en saa. Mä pärjään, on mennyt paremmin... Uskottelen itselleni. Miksi sitten olen laihtunut? Isoäiti antaa mukaan kaksi levyä suklaata ja kysyy tykkäänkö. "Joo näyttää hyvältä." Ahdistaa. Maistan, haluaisin oksentaa. Pilkon suklaat kuppiin ja jätän perheelle. En enää aio ahmia ja oksentaa, en enää! Mä olen niin sekaisin... Tein korun joka motivoi... Mutta miksi olen taas matkalla sairauden sumuun, miksi sinne luisuu niin helposti? En tiedä mitä haluan? Kuollakko? Olisiko sillä väliä. Menen tänään puhumaan Keijuenkelille. Haluan kertoa miten hukassa olen taas, miten en osaa mennä oikeaa polkua. Itkettää vähän, mä en pysty taaskaan mihinkään. Kaikki on sumua, vaikeaa. Pelkään syödä, en uskalla. Mutta olen kotona yrittänyt sentään syödä, vaikka se on ahdistavaa ja tarvittavia on kulunut. Mutta mä en ole oksentanut ollenkaan. Ehkä kaikki järjestyy vielä. Mun perhe on alkanut ymmärtää, ne on alkanut välittää. Mä pystyn viimein puhua äidille vähän, isälle en... Mutta pystyn luottaa, edes vähän ja se tuntuu osittain hyvältäkin. Kaikki vaan tulee taas pahentumaan, kun menen huomenna yksin opiskelupaikkakunnalle takaisin. En pysty siellä taaskaan syödä lähes mitään. Mä en pärjää yksin, eikä kukaan ymmärrä mua siellä, auta mua. Niitä ei oikeasti kiinnosta. Mä en jaksa, mä en oikeasti jaksa. En halua sinne... Mutta onneksi siellä on sentään Pippuri. Mutta rakkaimmat jäävät taas yli 200 kilometrin päähän. Se sattuu niin, että halkean. Koska heitä mä rakastan, heitä mä ikävöin, he ovat kaikkeni, he ovat perheeni.

Anoreksia-koruni...

"Sä oot ihan höyhen".

...Isäni sanat eilen puhelimessa...

Minun kehoni ei jaksa enää pysyä lämpimänä. Siinä ei ole mitään mikä lämmittää, vaikka mä luulen näkeväni sitä melkein aina. Tuuli puhaltaa luihin ja mä toivon etten olisi edes olemassa. Opettajan sanat ovat tyhjiä, enkä enää ymmärrä niitä. Kädet ovat väsyneet kirjoittamaan tätä tekstiä paperille, johon pitäisi tehdä muistiin opittavat asiat... Minä en jaksa... Katson tyhjyyteen tuntematta mitään. En kuule kenenkään ääntä, kuin en enää ymmärtäisi edes puhetta. En enää ole kukaan, en ehkä olemassa. Mä haluan pois tästä luokasta... Ihmiset katsoo mua, mä olen hirveä... Paino on alempana, kuin koskaan... En tiedä mitä ajatella... "Olen yrittänyt, olen yrittänyt." Hengittäminen tuntuu raskaalta, se väsyttää. Minä en jaksa sitä enää. Minä olen jo niin hauras, niin hajalla. Täytän keuhkot ilmalla ja tunnen sisälläni syvän tyhjyyden. Kukaan ei näe silmiini, ei näe miten ne itkevät näkymättömiä kyyneleitä. Ajatus katkeaa, en jaksa edes ajatella. "Olenhan mä syönyt?" En tunne sydämenlyöntejä enää, olenko mä siis edes elossa? Jos joku valehtelee mulle vaan, että olen elossa? Mä kuolen, mä olen niin loppu. Ja mä pelkään, että joku aamu en herääkkään. Pelkään, että joku joutuu löytämään minut sikeästä unesta, joka on ikuista. En oikeasti jaksa herätä enää, mistään ei tule mitään, vaikka olen yrittänyt niin paljon... Silmät eivät jaksaisi enää pysyä auki. Ne ei jaksa katsoa tekstiä kankaalla. Näkökenttä sumenee, mä tahdon pois... Joudun viimein sanomaan... "Tapa minut... Tapa minut elämä, jota en oppinutkaan elämään..." Sanon luokkalaisille kavereille, että lähden kotiin, kun taidan olla kipeä. Menen vessaan itkemään... Miksi mä en pysty tähän? Pippuri tulee samaan aikaan pesemään käsiä ja hän kysyy huolestuneena onko kaikki hyvin. Mä vastaan itkien "Mikään ei ole hyvin..." Hän rauhoittelee ja mä yritän kertoa jotain. Pippuri halaa minua ja sanoo "Kyllä se siitä, sä oot jo päässy niin paljon eteenpäin." Olenko? Mä en enää usko... Sattuu myöntää miten heikko on, se saa kyyneleet silmiini. Sanoin lääkärillekkin puhelimessa, että kaikki on niin vaikeaa ja hän myöntyi siihen. Sain tarvittavanlääkkeen, aamulääkkeen annostusta nostettiin puolella... Mutta tuntuu, kuin taistelisin turhaan... Sillä tunnen jossain sisimmässäni ettei mulla ole enää montaa askelta, jotka jaksaisin kävellä. Mä katon heikkona ja hauraana... Ehkä sen vaan kuului mennä niin, vaikka eihän yleensä sadut pääty kyyneliin... Mutta joskus kuitenkin... Joskus...

Listaan epäonnistumiset (la-ma):

 

La:

Aamupala: juustoleipä viipale kananmunalla

Lounas: -

Välipala: -

Päivällinen: 1dl mannapuuroa ja lusikallinen hilloa

Iltapala: juustokinkkuleipä (viipale)

 

Su:

Aamupala: syöty, mutta oksennettu

Lounas: -

Välipala: -

Päivällinen: 1dl neljänviljan puuroa päällä muutama banaaninpala ja lusikallinen hilloa

Iltapala: -

 

Ma:

Aamupala: juustokinkkuleipä (viipale)

Lounas: 1dl neljänviljan puuroa päällä lusikallinen hilloa

Välipala: -

Päivällinen: vähän reilu 1dl sitä samaa puuroa ja hilloa

Iltapala: en ole vielä osannut päättää (viili tai sokeroimaton proteinirahka) tai ei mitään...

Meni aika pieleen viikonloppu varsinkin... En tiedä yhtään mitä ajatella enää... Pelkään, että joudun kohta myöntämään itselleni ettei minusta olekkaan tähän. En halua sanoa niin, vaan mä yritän uskoa, että vielä pystyn tähän... Joskus...