Halkean ja häviän sinne missä en tahtoisi olla.

Ei ole parempaa kuin perheen rakkaus. Ei ole pelottavampaa kuin ruoka, perheen kauhistelut laihtumisestani, syöminen muiden edessä, kertominen ongelmista äidille... Ei ole kauniimpaa kuin meri, tämän kaupungin kotoisuus, kaikki nämä kadut ja ihmiset, oikea kotini, joka odottaa minua aina. Ei ole ihanampaa kuin rakkain kissani täällä, kaikki sukulaiset, ystävät. Kaikki on täällä paremmin, minusta välitetään, mä en ole yksin. Mutta kaikki on myös vaikeaa, kun ei tiedä miten olla, ahistavaa, kun pelkää aina lihovansa joka ruuasta, kun pitää liikkua liikaa ettei vaan lihoisi ja tehdä muuta, kaikkensa sen eteen.

Mä en tajua miten ne voi syödä noin isot annokset ruokaa, eikö ne liho? Mua ahdistaa. Mä oon niin lihava. Mun äiti sanoi jo, että oli meinannut mennä puhumaan mun ongelmista yhden tytön äidille, kun sillä tytöllä on ollut anoreksia. Onneksi se ei mennyt, mutta varmasti tulee menemään. Isoäiti sanoi ohimennen, että joulukuussako laiduin näin paljon. Isoisä katsoi mua kummasti, sekin huomasi, eikä haukkunut tälläkertaa lihonneeksi tai pyöreäksi. Ei enää. Äiti kauhistelee mun tikkujalkoja, kun kävelen edellä polkua pitkin. Se mainitsee asiasta. Pikkusisko oli kysynyt joudunko pian sairaalaan, sekin huomaa laihtumiseni. Hän on surullinen, vaikka on vasta 10 vuotta. Mä en tiedä mitä teen. Saunassa tunnen istuinluut niin, että sattuu, enkä tiedä miten istuisin. Mutta se vahva ajatus päässä sanoo, että olen vieläkin liikaa. Se sanoo, että katso nyt ja sitten mä hakkaan "läskiä" mahaani. "Liikaa, liikaa, liikaa..." Miksei se anna mun olla.

Koululta ne sanoi, että soita sinne syömishäiriöpolille, mutta en mä enää halua, en voi, en saa. Mä pärjään, on mennyt paremmin... Uskottelen itselleni. Miksi sitten olen laihtunut? Isoäiti antaa mukaan kaksi levyä suklaata ja kysyy tykkäänkö. "Joo näyttää hyvältä." Ahdistaa. Maistan, haluaisin oksentaa. Pilkon suklaat kuppiin ja jätän perheelle. En enää aio ahmia ja oksentaa, en enää! Mä olen niin sekaisin... Tein korun joka motivoi... Mutta miksi olen taas matkalla sairauden sumuun, miksi sinne luisuu niin helposti? En tiedä mitä haluan? Kuollakko? Olisiko sillä väliä. Menen tänään puhumaan Keijuenkelille. Haluan kertoa miten hukassa olen taas, miten en osaa mennä oikeaa polkua. Itkettää vähän, mä en pysty taaskaan mihinkään. Kaikki on sumua, vaikeaa. Pelkään syödä, en uskalla. Mutta olen kotona yrittänyt sentään syödä, vaikka se on ahdistavaa ja tarvittavia on kulunut. Mutta mä en ole oksentanut ollenkaan. Ehkä kaikki järjestyy vielä. Mun perhe on alkanut ymmärtää, ne on alkanut välittää. Mä pystyn viimein puhua äidille vähän, isälle en... Mutta pystyn luottaa, edes vähän ja se tuntuu osittain hyvältäkin. Kaikki vaan tulee taas pahentumaan, kun menen huomenna yksin opiskelupaikkakunnalle takaisin. En pysty siellä taaskaan syödä lähes mitään. Mä en pärjää yksin, eikä kukaan ymmärrä mua siellä, auta mua. Niitä ei oikeasti kiinnosta. Mä en jaksa, mä en oikeasti jaksa. En halua sinne... Mutta onneksi siellä on sentään Pippuri. Mutta rakkaimmat jäävät taas yli 200 kilometrin päähän. Se sattuu niin, että halkean. Koska heitä mä rakastan, heitä mä ikävöin, he ovat kaikkeni, he ovat perheeni.

Anoreksia-koruni...