"Sä oot ihan höyhen".

...Isäni sanat eilen puhelimessa...

Minun kehoni ei jaksa enää pysyä lämpimänä. Siinä ei ole mitään mikä lämmittää, vaikka mä luulen näkeväni sitä melkein aina. Tuuli puhaltaa luihin ja mä toivon etten olisi edes olemassa. Opettajan sanat ovat tyhjiä, enkä enää ymmärrä niitä. Kädet ovat väsyneet kirjoittamaan tätä tekstiä paperille, johon pitäisi tehdä muistiin opittavat asiat... Minä en jaksa... Katson tyhjyyteen tuntematta mitään. En kuule kenenkään ääntä, kuin en enää ymmärtäisi edes puhetta. En enää ole kukaan, en ehkä olemassa. Mä haluan pois tästä luokasta... Ihmiset katsoo mua, mä olen hirveä... Paino on alempana, kuin koskaan... En tiedä mitä ajatella... "Olen yrittänyt, olen yrittänyt." Hengittäminen tuntuu raskaalta, se väsyttää. Minä en jaksa sitä enää. Minä olen jo niin hauras, niin hajalla. Täytän keuhkot ilmalla ja tunnen sisälläni syvän tyhjyyden. Kukaan ei näe silmiini, ei näe miten ne itkevät näkymättömiä kyyneleitä. Ajatus katkeaa, en jaksa edes ajatella. "Olenhan mä syönyt?" En tunne sydämenlyöntejä enää, olenko mä siis edes elossa? Jos joku valehtelee mulle vaan, että olen elossa? Mä kuolen, mä olen niin loppu. Ja mä pelkään, että joku aamu en herääkkään. Pelkään, että joku joutuu löytämään minut sikeästä unesta, joka on ikuista. En oikeasti jaksa herätä enää, mistään ei tule mitään, vaikka olen yrittänyt niin paljon... Silmät eivät jaksaisi enää pysyä auki. Ne ei jaksa katsoa tekstiä kankaalla. Näkökenttä sumenee, mä tahdon pois... Joudun viimein sanomaan... "Tapa minut... Tapa minut elämä, jota en oppinutkaan elämään..." Sanon luokkalaisille kavereille, että lähden kotiin, kun taidan olla kipeä. Menen vessaan itkemään... Miksi mä en pysty tähän? Pippuri tulee samaan aikaan pesemään käsiä ja hän kysyy huolestuneena onko kaikki hyvin. Mä vastaan itkien "Mikään ei ole hyvin..." Hän rauhoittelee ja mä yritän kertoa jotain. Pippuri halaa minua ja sanoo "Kyllä se siitä, sä oot jo päässy niin paljon eteenpäin." Olenko? Mä en enää usko... Sattuu myöntää miten heikko on, se saa kyyneleet silmiini. Sanoin lääkärillekkin puhelimessa, että kaikki on niin vaikeaa ja hän myöntyi siihen. Sain tarvittavanlääkkeen, aamulääkkeen annostusta nostettiin puolella... Mutta tuntuu, kuin taistelisin turhaan... Sillä tunnen jossain sisimmässäni ettei mulla ole enää montaa askelta, jotka jaksaisin kävellä. Mä katon heikkona ja hauraana... Ehkä sen vaan kuului mennä niin, vaikka eihän yleensä sadut pääty kyyneliin... Mutta joskus kuitenkin... Joskus...

Listaan epäonnistumiset (la-ma):

 

La:

Aamupala: juustoleipä viipale kananmunalla

Lounas: -

Välipala: -

Päivällinen: 1dl mannapuuroa ja lusikallinen hilloa

Iltapala: juustokinkkuleipä (viipale)

 

Su:

Aamupala: syöty, mutta oksennettu

Lounas: -

Välipala: -

Päivällinen: 1dl neljänviljan puuroa päällä muutama banaaninpala ja lusikallinen hilloa

Iltapala: -

 

Ma:

Aamupala: juustokinkkuleipä (viipale)

Lounas: 1dl neljänviljan puuroa päällä lusikallinen hilloa

Välipala: -

Päivällinen: vähän reilu 1dl sitä samaa puuroa ja hilloa

Iltapala: en ole vielä osannut päättää (viili tai sokeroimaton proteinirahka) tai ei mitään...

Meni aika pieleen viikonloppu varsinkin... En tiedä yhtään mitä ajatella enää... Pelkään, että joudun kohta myöntämään itselleni ettei minusta olekkaan tähän. En halua sanoa niin, vaan mä yritän uskoa, että vielä pystyn tähän... Joskus...