Jalat eivät kantaneet.

Mun paino oli eilen niin alhaalla, että pelottaa... Toisaalta olen salaa tyytyväinen... En vaan tiedä mitä enää ajatella koko asiasta. En edes kehtaa sanoa mitä enää syön, sillä tiedän sen olevan liian vähän... Olen yrittänyt syödä, mutta lämmin ei mene enää alas. Paha ruoka ja herkut päätyy pönttöön joka kerta. Mulla on nälkä, mutta yritän kieltää ruuan aina itseltäni. En mä voi syödä... Mutta mä yritän silti taistella ja syödä. Lääkäri soitti eilen, hän onneksi ymmärtää mua. Laittoi tarvittavanlääkkeeni listalle kolmesti päivässä, mikä on kyllä ollut hyvä. Kerroin, että lopetan polikäynnit täällä. En vaan tule toimeen niiden terapeuttien kanssa, eikä ne osaa mua auttaa ja neuvoa, valittavat vaan. Olen ollut liian vähän koulussa. Tänään piti mennä, mutta itkin koulumatkalla niin, että käänsin suuntaa toisaalle. En mä halua mennä tunnille itkemään, en mä vaan jaksa... Oikeasti en jaksa... Lääkäri onneksi välittää, haluaa auttaa. En uskaltanut puhua mun syömisistä, miten huonosti ne taas menee... Äiti valittaa, kun en ole koulussa. Valehtelin tänään olleeni. Joo no olihan mä, kuraattorilla. Äiti kyselee kokoajan oonko syöny ja mä sanon, että se on vaikeaa yksin. Hän kuulostaa surulliselta... Sanon etten osaa laittaa ruokaa. Siihen hän sanoi, että syö koulussa. Mutta en mä voi syödä siellä, enhän mä edes käy siellä.

Mun elämältä katoaa pohja. Jos vaan ottaisi kourallisen noita tabletteja ja nukahtaisi pois... Mä en koe enää mistään oikeaa iloa, kaikki on vaan harmaata. En näe värejä enää, en näe kuin sumua, jossa ei ole yhtään väriä. Väritöntä ilmaa, tyhjää, niin tyhjää... Ja mä en jaksa sitä turhuutta. Ei mun pitäisi elää, ei mun tarvisi. Mä en jaksaisi kytätä kaloreita, oksentaa, olla kylmissään ja nälissään, tyhjässä mielessä, yksin, pois koulusta, kävellä joka paikkaan, itkeä liikaa, ajatella kuolemaa. Mutta mä teen niitä kaikkia, koska on vaan pakko. Koska se on tuttua, liian tuttua kipua ja mä muka tarvitsen sitä. Miksi mä en saa uutta alkua koskaan, miksei mun anneta koskaan voittaa? Miksi olen aina se häviäjä, tuskassa eläjä? Olen ansainnut varmaan tämän kaiken, koska en pääse siitä pois. Suru valtaa silmäni, kyyneleet poskeni, en jaksaisi hengittää. Mutta sekin on pakko, koska keho ei anna vieläkään periksi... Sydän ei anna periksi. Se lyö hidasta rytmiään, eikä näytä mulle tietä taivaaseen. Ehkä mulla ei ole sinne edes tietä. Mä en halua apua, mä haluan vaan pois... Ei kukaan osaa edes auttaa mua, ei mikään voi pelastaa enää... Vajosin, enkä päässyt enää kävelemään. Jalat eivät kantaneet, ne olivat kuin halvaantuneet. Unohdin miten kävellään, unohdin miten ollaan iloinen, unohdin elää, unohdin olla minä, oikea itseni...