Kohti merenrantaa sinne missä parempi on.

Muuttolaatikot kasaantuu, täyttyy, kissat piiloutuu laatikoihin ja se ärsyttää. Mulla on haikea olo. Itken kaksi minuuttia ja kyyneleet katoavat. Hetken päästä itken taas pari minuuttia ja taas kyyneleet ovat tiessään. Kiitos mielialanvakaaja... Viimeinen kerta koululla. Kun astuin koulun ovista viimeisen kerran en tuntenut oikein mitään. Sanoin hyvät jatkot kahdelle luokkalaiselleni pojalle. Toinen heistä toivotti iloisesti takaisin. Sen pojan positiivisuutta ja ujoutta en unohda. Hän oli mukava ja hänellä oli sulokas ääni. Hän opetti minut ajamaan traktoria! Toinen pojista oli vaan hiljaa. Viimeinen palaveri koululla. Ryhmänohjaaja toivottaa hyvää jatkoa ja sanoi, että oli mukava, kun olin siellä puoli vuotta. Halasin häntä ja hän lähti ovesta. Jäin vielä juttelemaan kuraattorille. Sanoin itkien miten luotin häneen ja pystyin kertoa paljon asoistani. Minä halasin häntä ja näin miten hänen silmiin ilmestyi kyyneliä. Sanoin, että lähetän kortin tai sähköpostia. He halusivat kuulla vielä minusta miten mulla menee. Mä olin heille tärkeä, heille tulee aidosti ikävä minua. Itkin kun kirjoitin tätä. Kyllä muhun sattuu lähteä, mutta se on silti parempi niin... Terapeuttikin laittaa viestiä ja toivottaa mulle kaikkea hyvää ja toipumista. Lääkäri laittaa mulle lähetteen sen kaupungin aikuispolille.

Mun äidin ehto sille, että muutan takaisin kotikaupunkiin oli, että hoidan syömisongelmat kuntoon. Menen johonkin puhumaan niistä. Se pelottaa. Mutta huomaan miten on taas välillä kylmä, verisuonet nousee käsivarsista pintaan, väsyttää, oksennan verta ja selkää alkaa särkeä oksentaessa. Pippuri söi eilen kahvitauolla kaksi pullaa ja suklaapatukan. Mua alkoi oksettaa miten joku voi syödä noin paljon. Oon vaan hakannut mahaa taas, kun se joku hokee mun päässä aina vaan "läski, läski, läski..." Ja tajuan etten ole, kun istuu sattua polvillaan, tuolilla, nojaaminen selkänojaan sattuu, sydän lyö hitaasti ja meinaan pyörtyä, kun kävelen vähänkin kovempaa tai jos mulla on jotain kannettavana. Pelkään hirveästi... Entä jos en päättänytkään oikeen. En tiedä haluanko parantua täysin ainakaan, Vaikka terkkari sanoo, että oikeasti haluan. Ne on vaan ne sairaat ajatukset jotka puhuu. Mä en halua mihinkään ravitsemusterapeutille, enkä mihinkään lihotuspolille. Haluan vaan tavalliseen terapiaan, voi sieltäkin saada tukea. Ihan tarpeeksi. Mä en jaksa, hakkaan taas mahaa. Mua ahdistaa niin paljon. Veljellä on rippijuhlat tulossa. En tiedä voinko mennä silloin vielä, kun siellä on kaikki vieraat. Kaikki kauhistelisi mun laihtumista ja ihmettelisi, kun otan niin vähän ruokaa. En jaksa... Varjo hokee vaan... "Läski, läski, läski... Sä oot läski, tee jotain asialle." Itkettää, miksi mä en vaan pysty olla kuuntelematta. Vaan annan sen aina satuttaa? Nyt se kuiskii... "Laihduta... Vielä vähän." En halua... Enhän?

Mä jätän tän kaiken taakseni

Unohdan jälleen itseni

Katson silti sen saman sumean lasin läpi

En pääse karkuun kipuani

En pääse pois kuopasta kauniista

Elämän synkästä valosta

Lähden taas ja unohdan

Unohdan kasvot itkevän

Mutta kyyneleet silti poskilla taas nään

Mitään ei pysty enää salata

Voisinpa entiseen itseeni vielä palata

Nyt mä lähden ja unohdan

Unohdan vaan

Ja suljen silmäni jälleen uudestaan