Pienin vauvanaskelin eteenpäin.

Mulla on ollut hirveitä päiviä. En ole jaksanut mitään. Olen itkenyt ja raivonnut. Ollut hirveän väsynyt. Itkin apteeksissa, en tajunnut mitä se apteekkari selitti mulle. Itkin, kun lähdin kesken tunnin pois. Olin ollut vaan 15 minuuttia, eikä silmät pysyneet auki. Ja tuntui, että on turha olla siellä, kun en opi väsyneenä mitään ainakaan. Juoksin ulos luokasta. Itkin tänään palaverissa, mun elämä on niin kurjaa ja raskasta. Ryhmäohjaaja sanoo, että mun pitää syödä. Koululla muutkin sanoo samaa. Ne oli jo pelännyt, että oon pyörtyny johkin, kun en heti vastannut puhelimeen. Terkkari hiillostaa mua automatkan, kun vie mut kotiin. Käski mun heittää vaa'an roskiin. Se muka parantaisi mun oloa, kun en tiedä, että luku on noussut. En mä voi heittää, en vaan voi... Ei se helpottaisi, vaan pahentaisi, jos en saa tietää lukua. En kestäisi sitä. Mun on pakko välillä saada tietää. Kysyi miten oon syöny. Sanoin, että vaihtelee. Hän sanoi, että yleensä se meneekin niin. Tarvin kuulemma tukea siihen, jonkun joka tukisi mua jatkamaan. Mutta en tiedä, kun puhuin siitä etten ole varma haluanko enää parantua. "Enhän mä voi syödä kokoajan" sanoin, kun ryhmänohjaaja olisi halunnut, että syön jotain vaikka melkein juuri yritin syödä koulun ruokalassa vähän jotain. Annoin ostamani suklaapatukat kolmelle kouluni oppilaista jotka istuivat aulassa, etten ahmisikkaan niitä, kun tulen kotiin. He olivat niin kiitollisia. Ja mä hymyilin.

Lääkäri soitti eilen ja  yhtä lääkettä nostettiin, mulle laitettiin myös masennuslääke joka vaikuttaa uneen (oon nyt siis taas kauhean lääkitty ihminen), kun oon nukkunut niin huonosti kuukauden. Heräillyt kolme kertaa yössä... Viime yö oli jo parempi, kun otin lääkkeen. Mutta aamulla olo oli hirveän tokkurainen. En meinannut jaksaa kävellä vessaan. Join kaksi kupillista cappuccinoa, eikä auttanut mitään. Nukuin vielä kymmeneltä tunnin verran ja lähdin koululle päin. Ostin ison kupin kahvia R-kioskilta ja tuntui, että jalat pettää alta kokoajan. Matka tuntui tosi pitkältä ja hitaalta. Pyörrytti, väsytti, silmissä sumeni, jalat ei meinannut jaksaa kantaa koululle asti. Sitten oli palaveri koululla, jossa oli kaikki mahdolliset ihmiset. Siellä päädyttiin, että keskeyttäisin koulun ja hoitasin itseni parempaan kuntoon. En tässä kaupungissa vaan entisessä kotikaupungissani. Menisin siellä terapiaan ja kuntouttavaan työhön. Yrittäisin tsempata, ottaa taas uutta alkua. Kuntoutua rauhassa niin kauan, että jalat kantaa kunnolla. Ainakin 2 vuotta, etten menisi kouluun. Ihan rauhassa. Vauvanaskelin, niin kuin Pippuri mulle joskus sanoi. Niin pieniä askelia kohti parempaa elämää. Se pelottaa, mutta uskon, että pystyisin siihen paremmin perheen tuella ja kotikaupungissani. Siellä on kaikki aina ollut paremmin, enkä olisi niin yksin. Etsin jo asuntojakin eilen ja löysin tänään yhden kivan läheltä perhettä. Mutta katsotaan nyt. Pitäisi vielä soittaa äidille ja kertoa oma ja koulun mielipide. Mikä olisi mulle nyt parhaaksi. Terkkari sanoi, että suree sitä, kun lähden koulusta. Kuraattorikin on sanonut ja ryhmänohjaaja. Kaikki siellä tykkäsi musta. Pippurikin on sanonut monesti "Älä lähde." Tuntuu kuitenkin hyvältä olla tärkeä ja kyllä munkin tulee ikävä. Kyllä mä niihin jo ehdin kiintyä. Mutta joskus on ajateltava sitä mikä olisi itselle parhaaksi. Ehkä tämä olisi se mun uusi parempi mahdollisuus. Mä toivon niin. Mutta pelkään, pelkään edelleen sitä pahinta... Mihin olen aina joka kerta nousun jälkeen vajonnut...