I will try to fix you...

Mua pelottaa... Mä toivon, että jokin korjaisi minut kokonaan. Muuttaisi minun synkän mieleni valoisaksi. Mä vaan toivon, koska en muuta voi. Usein en edes uskalla toivoakkaan sillä pelkään sen tuovan epäonnea. Haluaisin vaan niin paljon olla ehjä jälleen... Minä yritän korjata sinut ja minä toivon, että sä korjaisit myös minut. Me olemme erillään rikkinäisiä, mutta yhdessä olemme ehjiä. Me olemme vahvoja. Siis anna minun korjata sinut niin sinä voit korjata minut.

Olen rikkinäinen, kun katson ulos tästä junanvaunusta. Pelkään, että et olekkaan vastassa, kun avaan vaunun oven ja astun ulos pimeään yöhön. Pelkään, että olenkin yksin vieraassa kaupungissa. Pelkään sitä niin paljon...

Minä matkaan tämän pimeän yön halki ja odotan pääseväni sinun luo. Minä katson ulos pimeyteen vaikka en näe siellä mitään. Tahtoisin nähdä edes pienen valon, joka kertoisi mulle ettei mun tarvisi pelätä. Pelkään pimeyttä, synkkyyttä ja kiirettä vaihtaa junaa alle kymmenessä minuutissa.

Yritän sulkea pelon pois, mutta mä en pysty. Sisinpäni vapisee ja mieleni ahdistuu. Mä joudun pelätä vielä kaksi tuntia. Se on liikaa, mä kuolen tähän pelkoon. Mä haluaisin edes joskus luottaa siihen, että kaikki menee hyvin... 

Hirviön varjo.

Jos mä olenkin oikeasti vain hirviö, enkä mitään muuta. Ei mua voi koskea, mua ei voi pitää kädestä. Sillä mua ei oikeasti ole olemassa. Mä olen vaan hirviö, se joka on kokenut liikaa. Hirviö, joka täytyy kiertää kaukaa. Kun mä katson peiliin niin mä näen hirviön. Mä näen oudot kasvot, jotka ei ole mun. Mua ahdistaa se kuka katsoo mua peilistä. Mä haluan sulkea sen kuvan pois mun mielestä. Vaikka maailma näyttää paljon kauniimmalta niin mä tunnen yhä sen sumun, sen etten saa kuitenkaan mistään kiinni. Mä olen vaan hirviö, joka ei ansaitse mitään. Ei varsinkaan rakkautta...

Mä en edes osaa rakastaa, en tiedä mitä rakkaus on. Tiedän vaan mitä on kipu ja tuska, en tiedä mitään siitä hyvästä. Pelkään hirviötä, joka yrittää viedä mua kokoajan takaisin pohjaan. Nyt en osaa nukkua, kun mä ajattelen vaan, että oon niin hirveä. Tiedän, ettei kukaan voi rakastaa hirviötä. Mua pelottaa niin. Mä en halua olla enää hirviö, mutta mä en saa mennyttä katoamaan. Mä en sa tehtyä tekemättömäksi. Mä en voi poistaa mielestäni mitään. Voisinpa vaan murhata sen hirviön. Unohtaa kaiken ja vaan olla. Mutta mä en voi..

Et voi mua rakastaa

Sillä minä olen hirviö

En pysty kokemaani unohtaa

Kun tää on taas synkkä yö

Kristallisia kyyneleitä 

Mä itken peiton kulmaan

Mietin onko olemassa suojelusenkeleitä

Jotka pitäis meidät yhdessä ainiaan

Älä rakastu hirviöön siihen

Mun täytyy sua varoittaa

Vaikka sulle hymyilen

Mun täytyy jo lopettaa

Murhata hirviö sisälläni

Tai vaan unohtaa tunteeni

Kunnes tämä maailma kauas katoaa.

Herään valkeaan aamuun. Ensilumi on satanut ikkunani alle. Minä katson sitä lumen peittämää maata ja mietin hiljaa mielessäni, että pian on joulukuu... Se kuukausi jolloin minun piti lähteä pois... Mutta nyt mä olen lähes kokonaan unohtanut sen. Mä olen unohtanut kuoleman ja alkanut ajatella elämää. Vaikka mä pelkään, niin mä yritän vähän hymyillä. Pelkään romahdusta, pelkään, että paha olo tulee takaisin ja valtaa minut jälleen. Pelkään sitä ihan liikaa... Mutta samalla mä mietin Häntä, mutta en uskalla kuitenkaan toivoa liikaa. Pelkään, että Hän lähtee niin kuin kaikki muutkin aina ovat tehneet... Hänellä on sama pelko kuin minulla ja se on ehkä hieman helpottavaa. Näen Hänet uudelleen ensiviikolla... Menen Hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Minua jännittää...

Kuitenkin mä olen alkanut syyttää itseäni muiden pahasta olosta. Mä pelkään, että se on mun syytä... Luulen, että olen vienyt heidän hyvän olonsa ja antanut heille minun huonon oloni. Ajattelen heti, etten saisi voida hyvin, kun muut joutuu sitten kärsiä mun takiani. Heti, kun mulla menee paremmin, niin mun kavereilla ja muilla tutuilla menee huonommin. Tuntuu pahalta, kun minä pääsen ikäänkuin helpolla ja he kärsivät takiani... Yritän hokea itselleni, ettei se voi olla näin. Mutta mä olen aina tottunut syyttämään itseäni kaikesta. Kaikki on aina mun syytä, itseään on niin helppo syyttää.

Talvi saapuu ja minä olen elossa. Minä näen talven, minä näen ehkä joulunkin. Ehkä jopa uuden vuoden raketit. Ehkä ensivuoden, ehkä vielä monta vuotta... Koskaan ei tiedä mihin elämä vie. Mutta minä en tahdo, että se vie minua enää sairaalaan ylinnostuksen takia. Enkä tahdo, että se vie minua hautaan... Nyt mä tahdon nähdä, nähdä uusin silmin tämän maailman. Nähdä sen Hänen kanssaan... 

Ja mä toivon, etten enää romahda siihen kiviseen pohjaan... En tahdo enää syvyyksiin. En tahdo olla pohjassa seuraavaakin 12 vuotta... Olisiko mun aika viimein elää? Olisiko mulla lupa olla viimein onnellinen?

Meripoika ja metsätyttö.

Syvänsininen meri. Tyyni ja niin rauhallinen. Vahva, mutta kuitenkin hyvin herkkä. Mä katson hänen silmiinsä ja näen tuon meren, näen syvänsiniset silmät. Rauhalliset silmät, joissa on pieni häivähdys surua. Mä katson hänen silmiinsä niin, että koko mun maailma romahtaa. Universumi pyörähtää pois paikoiltaan, enkä minä pysty enää käsittämään mitään. Katson häntä silmiin ja hän hymyilee minulle. Hän katsoo minun silmiini ja sanoo, että ne ovat kuin rauhallinen metsä. Ja mä hymyilen...

Metsä ja meri. Ne ovat paljon kokeneet. Ne ovat paljon kärsineet. Ne ovat tunteneet tuskan ja kivun, ne ovat nähneet elämän pahuuden. Silti he ovat yhä elossa ja kaikesta selvinneet. Ja nyt he ovat viimein toisensa kohdanneet. Tuo meripoika ja metsätyttö. Nuo kaksi niin samanlaista, samankaltaista tietä kulkenutta. He tietävät miltä tuntuu elämän pahuus, mitä on olla ihan pohjalla. He tietävät millaista on maata lattialla niin kauan, ettei lopulta jaksa enää nousta. Meripoika löysi metsätytön ja ne kai jo ihastui. He lensivät yhdessä vastatuulta päin, käsikädessä uhmaten menneisyyttään. He lensivät vahvoina yhdessä turvaan pahuudelta.

He eivät tahtoneet päästää irti toisistaan, kunnes oli pakko. Kunnes meren oli pakko jäätyä talveksi ja metsän varastoida elämä maan sisään odottamaan kesää. Silti meripoika lupasi palata, se lupasi vielä suudella ja halata. Hän sanoi, ettei mua unohda ja tulee vielä takaisin. Metsätyttö katsoi kuinka meri jäätyi hitaasti ja kuinka meripoika katsosi veden syvyyksiin. Metsätyttö itki ja tahtoi juosta pojan perään. Hän olisi tahtonut huutaa:
"Älä mene pois!"

Tuo meripoika lähti... Hän lähti monien satojen kilometrien päähän. Hän lupasi minulla palaavansa jään sulettua. Hän lupasi palata pian. Minä jään tähän metsään katsomaan hänen lähtöään. Jään tänne, kauas hänestä toivoen hänen palaavan... Nyt mä vaan odotan. Metsätyttö odottaa meripoikaa. Hän odottaa ikuisuuden. Hän odottaa, että jää sulaa.
Sillä hän tietää, ettei odota turhaan...

Sekavuus.

Onko sekavuus sitä, kun ei tajua enää mistään mitään? Elämä liikkuu, mutta mä en liiku mihinkään. Tuijotan kuvaa peilistä ja se tuijottaa takaisin, mutta ei katso mua vaan se katsoo väsyneenä kaukaisuuteen. En saa enää otetta siitä peilikuvasta. Onko se edes kuva minusta? Mä en ymmärrä enää hiventäkään mun elämästä. 

Odotan huomista vierasta, jota en tunne. En tiedä edes hänen sukunimeään, en tiedä hänestä juuri mitään. Olen nähnyt kuvan ja kuullut äänen puhelimessa. Tiedän missä hän asuu ja tiedän etunimen, mutta en tiedä juuri muuta. Miksi mä päästän vieraan miehen jälleen kotiini? 
...Siksi, koska mulla ei ole mitään menetettävää enää. Mähän olen jo menettänyt kaiken, mun elämähän on jo ihan pohjalla, ei se voi olla enää pahempaa kuin se on juuri nyt. En jaksa välittää mistään mitä teen... 

Kello on kymmenen illalla ja mä muistan, että kissat ovat saaneet ruokaa viimeksi aamulla. Mä olin unohtanut antaa niille ruokaa. Muistan samalla, että olen itsekkin unohtanut syödä. Olin syönyt aamulla mandariinin enkä mitään sen jälkeen. En ollut edes tuntenut nälkää, vaikka siivosin, tiskasin ja pesin pyykitkin. Vaikka olin kävellyt kaupungille ja takaisin. Mä olin vaan unohtanut syödä. 

Pesen pyykkiä ja menen hissillä väärään kerrokseen, väärän asunnon oven eteen ja alan kaivaa jo avaimia, kun mä huomaankin ovessa sukunimen joka ei olekkaan mun oma. Kestää hetki ennen kuin tajuan olevani väärässä kerroksessa väärän asunnon edessä. Onneksi en ehtinyt ihan sovittaa omaa avaintani lukkoon. Tänä yönä mulla ei ole edes peittoa, eikä lakanaa sängyssä sillä laitoin kaikki pussilakanat ja lakanat pesuun. Tajusin vasta nyt, että siellä ne on kuivumassa kellarin kuivaushuoneessa. Muistin nyt, ettei mulla ole täällä enää yhtään niitä. 

Koen viidessä minuutissa kaikki tunteet tai ainakin tosi monta. Mun olo vaihtelee salamana, niin nopeasti etten pysy edes mukana. Saatan itkeä ja nauraa saman lauseen aikana. Ensin olla ystävällinen ja minuutin päästä raivota. Ajattelen, etten jaksa enempää: "Mä tapan itseni." Ja heti perään nauran ja totean: "Pakko kärsiä, kun ei muutakaan voi." Nämä vaihtelevat keskenään. Ahdistun ja hetken päästä vaan nauran kaikelle tuskalle mitä koen. 

Mä en enää tiedä kuka mä oon... Enkä mä tiedä mistään muustakaan enää mitään. 
Mikä hitto mua vaivaa?

Mua pelottaa, että mä pelkään.

Ahdistaa mä pelkään, että joku tulee tänne mun kotiin keskellä yötä. Pelkään, että joku tulee. Pelkään, että hissi pysähtyy mun kerrokseen. Pelkään, jonkun hakkaavan mun ovea tai tulevan yleisavaimella sisälle. Pelkään, että vuokranantaja tulee omalla avaimellaan. Mä pelkään, että joku murtaa oven. Pelkään, että joku tulee satuttamaan tai tappamaan tai vaan valittamaan. Pelkään niin, etten meinaa kestää. En uskalla mennä nukkumaan... Taaskaan. Mä en ole turvassa täällä, mä pelkään kokoajan, että joku tulee. Miksi mä en lopeta?
"Lopeta pelkääminen, lopeta jo, LOPETA!"
Ei se lopu...

Pidän kaihtimia kiinni, kun pelkään, että joku vahtii mua. Pihalla en tahdo kohdata ketään naapuria, pelkään heidän valittavan. Pelkään olla kotona. Pelkään liikkua kaduilla, pelkään, että joku hyppää puskasta mun kimppuun. Kierrän epäilyttävät miehet kaukaa, vaihdan toiselle puolella katua. Pelkään ihmisten sanoja, pelkään niiden satuttavan mua. Pelkään ettei ketään ymmärrä. Pelkään, että mä kuolen pian. Pelkään elää. Pelkään itseäni... Pelkään syödä ja lihoa. Pelkään merta ja et mä hukun sinne. Pelkään lääkkeitä mun kaapissa. Pelkään, että kaikki näkee mun ongelmat vaikka en sanoisi mitään. Pelkään, että mua pidetään outona. Pelkään pimeää, ukkosen jyrinää, myrskyä, junia, autoteitä, kolareita, tulipaloa, vesiojia, suota, epätavallisia ääniä talossa... Pelkään yksinäisyyttä, pelkään etten koskaan ole onnellinen. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, pelkään kertoa itsestäni. Pelkään korkeita paikkoja ja pelkään väkijoukoissa. Pelkään menneisyyttä ja tulevaa. Pelkään nykyhetkeä...

Nyt mä kysyn itseltäni mitä mä en pelkäisi? Mä pelkään oikeasti lähes kaikkea. En ymmärrä mistä kaikki pelot ovat tulleet. En mä ole ennen ollut näin pelokas. Mua pelottaa, että mä pelkään... Ja sitten mä pelkään vaan lisää. En kestä, mä en pysty nukkua. Koska mä pelkään... Pelkään kaikkea...

Näin syvältä ei kukaan pysty pelastaan.

En jaksa enää sirpaleita, jotka repii mut kahtia. En jaksa enää elämää, joka ei tee muuta kuin satuta. Mun piti jaksaa vielä, hengittää kevyempää ilmaa. Mun piti jaksaa vielä uskoa parempaan, uskoa hyvään ja unelmaan. Mutta en jaksa, ei mä en enää jaksa. Ilma on raskaampaa kuin koskaan. Sirpaleet ovat terävempiä kuin aiemmin. Elämä on pahin, se ei ole ikinä ollut näin paha. Ei mä en kestä enää, en enää... 

Haluaisin vaan karkuun juosta tai piiloutua jonnekkin. Haluaisin vaan ikuisesti nukkua, enkä joka ilta uneen itseäni raivota. En jaksa enää elämää ilkeää. En tätä pahuutta, joka mut maahan romuttaa. En pysty tähän enää, en hetkeksikään tänne jäädä. Mä en enää kestä, kunpa pääsisin pois... 

Ei auta uusi huominen, eikä päivä aurinkoinen. Ei auta se yksi ainut ystävä, ei nauruni joka kallioista kaikuu. Ei pieni hymynhäivähdys tuo enää mulle lohtua. Eikä kyyneleet vie tuskaa mihinkään. Minusta ei ole tänne vaan jäämään. Kipu viiltää sisinpääni, se vie elämäni. Pahuus vie rakkaimpani ja talloo ylitseni.

Eikä mun ääni enää kuulu, vaikka kuinka huutaisin. Vaikka vihan ilmoille karjuisin. Kukaan ei kuule minua, eikä sano "tarvitsen sinua"...
Ne ei kuule huokaustakaan, enkä mä nää heidän rakkauttaan. Kaikki lakkasivat jo rakastamasta, ei ketään välitä vaikka katselisin taivaasta. Mä en jaksa, en jaksa... 

Mä tahdon lähteä, enkä palata enää takaisin. Tahdon enemmän kuin ehkä ikinä halusin. 
Sanat "mä en jaksa" katoaa jälleen tuuleen.
Eikä kukaan uskonut totuuteen. Ei ymmärtänyt miksi näin teen... 

Tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Minä olen kyllästynyt vihaan ja niihin ilkeisiin sanoihin. Olisin tahtonut sanoa isälle: 

"Pahaa isänpäivää..." 

En sanonut mitään, annoin vaan lahjaksi ostamani suklaalevyn. En olisi halunnut ostaa edes sitä, enkä mitään. Ei hän olisi ansainnut mitään, mutta mun oli pakko ostaa lahja ettei mun tarvinnut kuulla mahdollista valitusta siitä, jos en olisi ostanut mitään lahjaa. Mun on pakko mennä kotiin, sillä mut kutsuttiin. En jaksanut olla menemättä ja joutua kuulemaan puoli vuotta siitä etten ollut isänpäivänä siellä käymässä. Jouduin ottaa opamoxin ennen lähtöä, että kestän olla heidän kanssaan. Etten raivostuisi vaan olisin rauhallinen. Olin todella hiljainen porukoilla käydessäni. Yleensä puhun paljon, mutta nyt en sanonut juuri mitään. Odotin vaan kokoajan hetkeä milloin voisin lähteä pois sieltä. 

Mua ahdististi, kun vanhemmat alkoivat taas arvostella mun kokoani. He tökkivät minua molemmilta puolilta ja mä melkein huusin: 

"Lopettakaa..."

Mua ahdisti niin ja halusin vaan pois. Sanoin, että lähden katsomaan lätkämatsia kotiin... 

Minusta tuntui taas, että olen surkea. Mielessäni mietin sitä kuinka mun jääkaappi tyhjenee, enkä osta sinne enää ruokaa... Miksei ne voi vaan olla hiljaa, en mä ole laiha vaikka ne väittää niin... Pitää olla pienempi...

Mä huudan taas näiden seinien sisällä, vaikka on jo yö. Huudan ilman mitään syytä... En tunne enää sitä, joka ääneen huutaa ja raivoaa. Kiroilee ja haukkuu kaiken ympärillään. Mä en jaksa vaan enää olla kiltti, mä olen kyllästynyt kantamaan tätä vihaa sisälläni. Mä en tahdo enää olla kilttityttö. En enää se kynnysmatto. Mä en jaksaisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mä haluaisin vaan huutaa miten paha olo mulla on. Kaikki kipuni katoaa vaan vihaan. Enkä jaksa sitä tyttöä, joka ei osaa enää muuta kuin vihata. 

"Me ollaan samaa tuhkaa

Samaa kevyttä ilmaa

Joten rauha nyt

Tää maailma on vihaan kyllästynyt."

Poiskävelijä.

En saa enää henkeä

Ilma ei kulje mun keuhkojen sisällä

Se jokin hokee vaan mun päässä

Että mun paikka ei oo elämässä

Se huutaa tapa itses, ei tuska muuten hellitä

Mua sattuu, enkä enää kestä

Ei kukaan mua todellisuuteen herätä

Siis lopeta tää elämä

En voi enää jäädä

Mulla ei ole lupaa olla täällä

Mun kuva heijastuu jo tähdistä

En pysty vaan huutaa hyvästejä

En osaa sanoa, että mulla on hätä

Vaan esitän, osaan elää elämää tätä

Mua ei enää nähdä

Kuljen vaan varjona näkymättömänä

Olen vaan poiskävelijä

Tuhansien kipujen näkijä

Mä tahdon nyt vaan mennä

Mun paikkani on jossain pilvien päällä

Tuhoan itseni.

Mä oon liian itsetuhonen... Tuntuu, että mun on pakko rankaista itseäni nyt, pakko kuolla pois. Oksennan niin kauan, kunnes sydän hakkaa ihan täysiä. Sen jälkeen tartun terään ja piirrän sillä punaisia uurteita ensin vasemman käden täyteen, jonka jälkeen siirryn oikeean käteen. En pysty lopettaa, en tajua enää mitä teen. Musiikki soi ja minä istun nurkassa eteisenlattialla. Havahdun, kun näen siniset verisuonet, jotka ovat nousseet ihon alta pintaan. Mun käsi on täynnä niitä, mä hengitän ahdistuneesti ja sanon itselleni, että mun pitää lopettaa. Taistelen sitä vastaan, joka sanoo, että mun pitää rankaista itseäni. Joka sanoo, ettei tää vielä riitä... Mä vapisen ja ahdistun lisää. Pakotan itseni nousemaan ylös lattialta. Kävelen horjuen pesuhuoneeseen ja annan kuuman veden virrata käsivarsilleni suoden mulle vielä vähän lisää kipua. 

Mä olen niin loppu. Kirja täyttyy mustilla sanoilla. Mä en jaksa, mä haluan jo, että tää kuukausi loppuu... Sain itselleni kuitenkin kriisiajan polille perjantaille. Vaikka niitä on nykyään melkein mahdotonta saada... En tiedä mitä ajatella. Yritän taas selittää... Vaikka se on ehkä taas turhaa. 

Kaikki muu on turhaa paitsi kuoleminen... 

Mä en muista koska viimeksi olen ollut näin pohjalla ja halunnut kuolla näin paljon... 

Kynttilä sammuu, jos sen puhaltaa.

Mä vihaan teitä, VI-HAAN! Te ootte pilannut mun elämän... Mua ärsyttää niin paljon, mun sisällä on liikaa vihaa. Mä haluaisin mennä ja heittää kennollisen kananmunia lapsuudenkotini seinään ja huutaa...

"Te ootte pilannu mun elämän!"

 

jonka jälkeen juoksisin pois. En mä pyytänyt saada syntyä, mun elämä olis ollut parempaa jos te, ette olisi mun vanhemmat. Jos sanot, että sä rakastat, kun sä lyöt niin sä oot väärässä. Jos sanot, että huudat, koska välität minusta niin sä et tiedä mistään mitään. Jos vahdit jokaista liikettäni, etkä anna mun mennä mihinkään yksin tai tehdä mitään ilman lupaa ja luulet sen olevan välittämistä niin sä olet huono vanhempi. Sä olet niin huono isä, sä olet niin huono äiti... Että mä en halua sellaista vanhempaa. Mä en kestä enää... Muistan sun sanat isä, mitkä sanoit mulle tänä keväänä:

"Meiltä on turha odottaa sitten enää mitään sääliä,

ymmärrystä tai empatiaa sua kohtaa."

 

Eikä sitä ole sen jälkeen tullutkaan... He ovat pysyneet sanojensa takana. He ovat vaan vihanneet, raivonneet, huutaneet, syyllistäneet ja valittaneet. Missä on se rakkaus ja lämpö? Eivät he rakasta mua enää... He vihaavat, mutta onneksi minäkin vihaan. Tunne on siis molemmin puolinen. Jos joka kerta tullaan haukkumaan, syyllistämään, mollaamaan tai mitä vaan niin onko se muka rakkautta? Ei se voi olla... En mä tunne enää muuta, kuin vihan ja kylmyyden. Mä näen vaan tuskan ja satuttavat sanat. Enkä mä kestä kuulla niitä sanoja joka kerta, kun nähdään. Mä en halua nähdä heitä enää koskaan... Tuntuu, että he vaan toivoisivat mun kuolevan pois. Ei heitä kiinnostaisi, vaikka nukkuisinkin ikuisesti mullan alla. Mä en ole enää heidän lapsensa, mä en ole enää kenenkään lapsi. Mä olen yksin... Tosi yksin. Muutama ystävä yrittää pitää mua pinnalla, melkein kaikki ovat kadonneet mun ympäriltä jättäen mulle kivun menettämisestä...

Huudan keskellä yötä ihan täysiä. Jokainen päivä mä vaan huudan. Yritän saada kaiken vihan ulos minusta. Mutta tuntuu, että se vaan kasvaa mun sisälläni. Kaikki vaan ärsyttää. Mä huudan ja kiroan terapiassakin niin kovaa, että terapeutti joutuu rauhoitella mua ja keskeyttää. Oon niin vihainen, oon niin hajalla. Odotan vaan, että tää kuukausi loppuu. Elän, vaikka toivon joka päivä, että vaan kuolisin. Eläminen on vaan liian vaikeaa, ihan liian vaikeaa. Kaikki kadottaa merkityksensä, kaikki toivo katoaa tiheään sumuun. Mä en jaksaisi hengittää, enkä hymyillä. Yritän silti vaan nauraa ja heittää vitsiä pahasta olostani, koska muuten en jaksaisi. Mun on pakko nauraa ja yrittää naurattaa muita. Mun on pakko purra hampaita yhteen ja välillä huutaa kaikki ulos. Miksei mikään enää helpota?

Hetki vielä, kunnes puhallan tän kynttilän

Sen liekki ei enää polta, se tuntee ainoastaan ikävän

Tuijotan tuota pientä kynttilää

Ajatellen mun elämää

Mä odotan vaan, että saan viimein puhaltaa

Että saan kaiken tuskan unohtaa

Joka päivä liekki on himmeämpi

Joka päivä mieli on kipeämpi

Pian mä puhallan

Puhallan ja kipuni kadotan

Tuhansia sanoja elämästä.

Mun piti kirjoittaa jo aiemmin, mutta en ole vaan jaksanut palailla tänne. Aloitin sen kirjaprojektin, mistä olin haaveillut monta vuotta. Tänä vuonna mä uskalsin viimein osallistua mukaan ja haastaa itseni kirjoittamaan 50000 sanaa marraskuun aikana. Mulla on nyt kasassa vasta vaivaiset 3300 sanaa. No vasta kaksi päivää kirjoittamista takana ja 27 päivää vielä edessä. En aio luovuttaa, vaan kirjoittaa nuo sanat mun elämästä yhdeksi romaaniksi. On jännää kirjoittaa kirjaa pelkästää fiilispohjalta. Välillä suunnittelen jotain, mutta muuten annan tunteen viedä. Välillä on helpottavaa kirjoittaa sitä, mutta äsken alkoi tökkiä koko kirjoittaminen, että päätin lopettaa tältä päivältä. En tiedä tuleeko tuosta yhtenäistä kirjaa, vai vaan pelkkä kasa ajatuksia. Mutta ehkä annan sen itselleni anteeksi, sillä onhan tämä kuitenkin mun eka kerta, kun kirjoitan kirjaa...

Palaan tänne aina, kun ehdin tai jaksan. Nyt kuitenkin yritän enemmän keskittyä tähän kirjan kirjoittamiseen...

*Herään jälleen uuteen aamuun. En tiedä onko se minusta tänään mukavaa. Jokainen aamu mietin onko minusta mukavaa herätä. Pelkään jokaista päivää, pelkään, että luovutankin jo tänään. Tänään en tiennyt oliko minusta mukava herätä vai ei, mä vaan heräsin enkä ajatellut mitään. Olin vain tyhjä lasinen purkki, joka ei tuntenut mitään.*