Haluan kelvata.

...Siis en syö enää aamulla. En yli 100 kaloria päivässä. Niin pitkään kuin hengitän. Kunnes en tunne enää ilmaa mun sisällä. Kunnes olen henkäys tuulessa, kuin hento puunoksa. Kaunis ja tyyni merenpinta. Liian moni lihonneeksi sanoi. Liian paljon pahaa näillä silmillä näin. Katseita, jotka ei hyväksy, ei ota seuraan. Mä vaan tahdon kelvata, lopettaa turhan syömisen. Mä tahdon tuntea tyhjän mun sisällä, sen kun ei ole syönyt. Tahdon kuihtua kedonkukan lailla, kun se syksyllä hautautuu pellon multaan. Tahdon unohtua. Mä pelkään syvällä itsessäni kuitenkin. Mutta mä en tahdo syödä enää. En olla enää yhtään enempää, yhtään suurempi. Mä en jaksa niitä sanoja ja katseita. Tahdon vain kadota tai juosten karata. Mennä piiloon. 

Kristalli siivet

Hämärät katseet

Pimeällä puolella

Itsetunto hajalla

Kristallin palasia

Jäätyneitä katseita

Kesäyö pimenee

Kaunis kuolee

Katoavaisuus.

Hän puhuu siitä kuinka me kadotaan, mutta sielu ei koskaan häviä. Kuinka kaikki on katoavaista. Mä istun siinä meikit kasvoilla, joita punertavat hiukset kehystää. Mä tunnen kuinka en kuulu siihen. Ja samalla tahtoisin kuulua. Mä katson maantien värisiä hiuksia ja punertavia kasvoja kuumana päivänä. Ne on tulleet omana itsenään. Ne kelpaa ilman meikkiä. Ne hymyilee vaikka kasvot punottaa. Huomaan kuinka ne tuijottaa mua. Niillä on "festarit", joissa saa olla oma itsensä. Siellä hymy on paras meikki ja limsa oikea vaihtoehto. Siellä ei pyydetä telttaan yöksi tai tulla liian lähelle. Siellä saa olla rauhassa ja hymyillä pojille. Puhua mukavia juttuja. Siellä saa olla aito, ei tarvi piiloutua alkoholin taakse.

Minä en ollut kukaan, minä piilouduin Provinssissa alkoholin taakse. Minä en ollut se oikea minä. Meikit kasvoilla ja hiukset laitettuna. Tanssimassa musiikin tahtiin. Sekoilemassa. Kuulemassa, että olen ruma. Kuulemassa olevani hyvän näköinen. Istumassa ihmisen vieressä, joka polttaa pilveä. En ollut se, joka olen. Kuitenkin olin iloinen siinä hetkessä. Kun halusin vaan unohtaa hetkeksi. Halusin olla joku muu. Voisinpa vaan olla aito itseni, niin kuin he. Osaisinpa olla. Aamulla peili kertoo, että on meikattava. On värjättävä juurikasvu pois. En voi vaan olla muuta. Mä vaan piiloudun, juoksen karkuun. Vaikka voisin olla tässä. Mennä joka kesä sinne missä hauskaa on ilman alkoholia. 

Mutta mä olen vain tässä. Yhä punertavat hiukset ja meikatut kasvot. Hymy, jota ei näy. Olen vain varjo, tyttö joka yrittää tulla kauniiksi ja kelvata. Kun ei kelpaa omana itsenään. Mä lähden tunnin jälkeen haikeana pois. Hieman häpeissäni. Olisin tahtonut jäädä. Upottaa kasvot veteen ja pestä meikit pois. Olisin halunnut vaan nauraa ja jutella.

Istun autossa ja katson lasin läpi. Katson, kunnes teltat katoaa. Ja mietin, jos mä olisinkin siellä. Jos mä kuuluisin sinne. 

Ruma prinsessa.

"Rumia, lähe pois." 
Maailma on niin julma. Kyllä mä tiedän, etten ole mikään prinsessa, kuvankaunis tai virheetön. Ei kai kukaan voi olla. Ensin se mies pyytää kuuntelemaan yhtä bändiä, mutta sitten lähteekin "etsimään kaveriaan", eikä palaa. Ja mä nään kuinka se tanssii toisten kauniimpien tyttöjen kanssa tanssiteltassa. Toinenkin mies katoaa mun luota, eikä palaa enää. Siinä vaiheessa olin jo hukannut oikean porukkani. Sitten olin yksin. Tuntui pahalta. Tuo lause tuntui niin pahalta. Mä en löydä festareilta seuraa, koska olen liian ruma. Katsoin vessan peiliin. Ja näin sen... Rumuuden. Eikä meikki peittänyt sitä pois. Itketti, halusin vaan katseilta piiloon. 

Huomenna on vielä yksi festaripäivä. Tuntuu, että olin niin ulkona siinä porukassa missä tänään vietin aluksi aikaa. En sopinut siihenkään. Tämä ei ollut mun päivä. Aina mä huomaan mun rumuuden festareilla. Joka kerta. Kukaan oman ikänen miespuolinen ei tule juttelemaan. Kukaan ei edes katso mua. Ja vielä tänään suora viesti siitä etten kelpaa. Että olen hirveä. Että pitää alkaa laihduttaa heinäkuussa ja kuihtua pois. Pitää kadota, kun en saa edes hymyä. En vastausta katseeseen. Olen vain ilmaa tai nopea vilkaisu. Toteaminen, että jossain on kauniimpi ja parempi. Vaikka ei olisi sanonut mulle sanaakaan. 

Mä en ole kaunis. Mä en ole se missi, enkä ihana prinsessa. Mä en ole virheetön posliininukke, eikä mua voi kutsua malliksikaan. Mä en ole edes julkkis. Mä olen tämä... Se ruma... Se, joka ei kelpaa. Mä en haluaisi enää tuonne festareille, kun olen näin hirveä. Mä häpeän nyt vielä enemmän. Mä vihaan enemmän. Kun se on sanottu. Ruma. Mä en halua noin ruman kanssa olla.

Kivulta piilossa.

Ensimmäinen työpäivä takana ja toinen edessä. Tulossa pitkä 13 tunnin työpäivä festariportilla. Mutta kyllä sen jaksaa hyvässä järkkäporukassa. Muutaman kyyneleen itkin ennen vuoron alkua, mutta muuten olo on ollut hyvä. Täällä on ihania ihmisiä, se auttaa mua jaksamaan. Kun on joku jonka kanssa nauraa ja jutella ilman diaknooseja. Se tuntuu hyvältä. Voin olla normaali edes hetken. Voin elää ja hymyillä. Voin vaan olla oma itseni, enkä se minkä diaknoosi määrittelee. Tunnen aitoa iloa!

Ehkä näen teitä lukojoita tässä portilla ja hymyilen teille. Vaikka en tiedä miltä näytätte. Mutta mä lupaan silti hymyillä, olla kivulta piilossa. 

Musta lammas.

"Silmät auki märkä tie
Edessä vain pimeää
Kiidän kuinka lujaa lie
En enää mitään nää
Silmät kiinni huudan
Vastauksetta jään
Musiikin huumaan
Olen rikki elämään"

Jään yksin, tuijotan vaan... Katson, kun ne nauraa. Kun ne puhuu mihin huvipuistolaitteeseen aikoo mennä. Minulla ei ole lupaa tulla mukaan. Ei minua haluta, perheen mustaa lammasta... Jämäpalaa, tahraa ikkunalasissa. Tyttöä, joka pettää lupaukset. Joka vaan yrittää kuolla, vaikka lupasi elää. Hän, joka puhuu sekavia, tuntee tuskaa. Itkee ja huutaa. Vihaa, jonka jälkeen taas rakastaa. Ei sitä tyttöä haluta perheeseen... Se halutaan unohtaa. Äidin mielessä vain lapsi hymyilevä, joka olin kauan sitten. Ei ne kysy "Haluatko mukaan?" Ne on niin kuin ei näkisikään, että istun samassa pöydässä. Nousen pöydästä ja lähden kotiin. Täällä on sentään yksi, joka mua rakastaa. Pieni valkomusta kissa, jolle mä olen se rakkain kaikista. 

Haluaisin ottaa niiltä vara-avaimen, haluaisin hakea mun lääkkeet itselleni. Haluaisin ettei mun tarvisi enää käydä siellä. Kun saan aina kuulla raivoamista, kokea vihaa, välinpitämättömyyttä. Sitä etten kuulu sinne. Että mua ei kaivata. Elämä jaksaa satuttaa, viedä rakkaat pois yksi kerrallaan. Elämä jättää mulle vaan tuskan. Se on viimeinen mikä lähtee, kun mä kuolen. 

Pian on heinäkuu ja mä kuulen sen taas vahvemmin. Sä pystyt siihen... Hentoinen heinäkuu, älä tuu... Sä tahdot, sä tahdot ja tahdot...
Ja minä en saisi syödä

Yksin sekavan itseni kanssa.

Nyt on juhannus, minä olen yksin... Olen vessassa, kumarrun ja oksennan. Heinäkuussa täytyy paastota... Koko heinäkuu. Itkettää, jotenkin vaan sattuu. Hän kävi ovella, kun en ollut vastannut puheluihin. Mä sanoin ettei ollut asiaa. Hän raivostuu, mä en katso häntä silmiin. Hän ei ole se kuka väittää olevansa. Minä lähden edeltä ulos ja hän seurasi mun perässä. Mä huomaan ja kysyn miksi hän seuraa mua. Hän kysyy onko mulla joku hätänä. En kuule äänestä aitoa kiinnostusta. Sanon, että kaikki on hyvin. Lopulta sanon, ettei mulla ole perhettä. Hän sanoo, että olen hullu. En katso hänen peräänsä, kun hän lähtee. En tahdo nähdä häntä enää. Äitiä... Joka ei enää tunnu äidiltä. Ei näytä äidiltäni. Joka on ihan erilainen, kuin aiemmin. En mä ole tuon naisen lapsi. Mä mietin, ettei tämmöinen ihminen voi kuulua mihinkään. Näin surkea ei ansaitse mitään. Vaan olla yksin... 

Ehkä muut eivät ole muuttuneet, vaan minä olen. Kun näen vaan enää ihmisten kasvot ilman muistoja. Nyt minulla on yhdet hyvästeltävät vähemmän. Jos tämä on viimeinen vuosi... Odotan marraskuuta, että saan kirjoittaa sen kirjan. Toivon, että kaikki olisi silloin paremmin. Vaikka kaikki on taas pahemmin. Mietin paljon pakenemista täältä jonnekkin pois, niin että vain harva saisi tietää mun olinpaikan. Mä vaan tahtoisin ettei mua olisi. 

Näkymätön syli, siihen mä jään

Se kantaa uneen pimeään

Näkymättömät kädet, ne vanii

Ne pitää mun käsistä kii

Näkymättömät silmät, mua varjelee

Kun askeleeni horjahtelee

Näkymätön ystävä

En tunne lämpöä

En näe ääriviivoja

En kuule kauniita sanoja

Se on vaan näkymätöntä

Yötä yötöntä

Hopeiset ääriviivat.

Istun merenrannassa, enkä pääse pakoon pahaa maailmaa. Kyyneleet katoavat tuulee, kuin niitä ei olisi ollutkaan. Suljen silmät ja mietin, jos mua ei olisikaan. Olo on näkymätön, enkä tunne maata jalkojen alla. Itken yövahdin nähden ja hän sanoo, että voin jäädä huoneeseen pois seuraavasta ohjelmasta. En edes tiedä miksi itkin. Minä en ole turvassa täälläkään. Ei kukaan auta minua jaloilleni. Minä vaan kaadun ja juoksen päin seinää. Minä en osaa muuta. En tunne kipua, vaikka törmään. Näen vaan kivun ääriviivat ympärilläni. Minusta tuntuu, että pitäisi puhua täällä jollekkin ohjaajalle, mutten vaan pysty.

Näen kyyneleet, jotka katoavat kolmen pisaran jälkeen. Näen hymyn, joka jää kasvoilleni. En tunne hymyäkään. Se vain tahtoo pelastaa minut muiden katseilta. Tyhjyys saapuu, enkä tunne enää askeleita. Etsin katseellani uutta seinää, jota päin juosta. Vaikka en edes tahdo etsiä. Otan vauhtia ja juoksen, vaikka en edes halua. Mä vaan juoksen, kuin olisi pakko. Mieleni etsii vaan seiniä, joihin on törmättävä. En mä osaa muuta, kuin epäonnistua. 

Merenpinta tyyntyy ja nukahtaa yöhön. Tuuli kuljettaa viimeisetkin kyyneleeni pois. Yö ei ole pimeä, vaikka olisin tahtonut niin. Aamu ei ole valoisa, vaikka tahdoinkin niin. Pilvet peittävät auringon. Ja usva nousee pelloille. Mieleni on tyyni ja metsä ympärilläni sumuinen. Minä näen maailmani sumuisin silmin. Enkä pääse pois. En pakoon minnekkään. Maailma on vaan pelkkiä ääriviivoja. Ja aaltoja, jotka kuljettavat minua hiljaa. Hiljaa kivussa. 

Illalla olisi pitänyt rukoilla... Siitä kuinka hyvä ja arvokas ihminen itse on. Olisi pitänyt kiittää itsestään ja siitä, että on olemassa. Mä ristin käteni, mutta avasin ne samantien. En mä pystynyt. Istuin vain ja kuuntelin ohjaajan sanoja. Tunsin miten ne sattui. Ja kuinka viha nousi sisälläni. Hoin vaan sanoja mielessäni: "Vihaan itseäni, vihaan itseäni." Mä en voi kiittää tästä ihmisestä, jolle toivon kuolemaan. Leiri on pian ohi. Mä en ole ollut oma itseni. Mä olen vaan esittänyt jotain roolia. Mutta mä olen silti viihtynyt täällä. Nämä varhaisnuoret ovat saaneet minut hymyilemään. Ja tämä viimeinen runo on heille: 

Näin kasvoja auringon

Hymyjä hopeisen kuutamon

Kyyneliä helmistä punottuja

Salaisuuksia korvaan kuiskattuja

Hauraita ja hentoja

Pieniä sudenkorentoja

Jotka siipensä kohta avaa

Lentää ja kasvaa

Älä pelkää pieni sun siipesi vielä kantaa

Sillä joku sua aina auttaa

Hymyilevät kyyneleet.

Ne pienet tytöt huutaa mun nimeäni, vilkuttaa ikkunasta, tarttuu mun käteen ja halaa. Ne sanoo, sä oot niin kiva. Vielä kun poistutaan bussista niin yksi halaa mua. Silti mä itken yksin kappelissa kasvot hautautuneena käsien taakse. Jokaisella haarukallisella uskon lihovani ja kaadan vitamiineja ja muuta kädestä suuhun. Itken peilikuvalle ja yritän juosta niin kovaa, että henki tuntuu loppuvan. Inhoan sitä mitä näen. Valvon enkä saa unta. Ja hymyilen taas huomenna. Kyläilen tyttöjen huoneissa, katson niiden siltakaatoja ja spagaatteja. Kerron kuinka itsekkin osasin niin joskus. Autan yhtä epäonnista tyttöä kulkemaan nyrjähtäneen nilkan kanssa. Ja hän huutaa kuinka olen ihastunut yhteen työntekijä poikaan. Vaikka se mitä sanoin oli vaan leikkiä. Mä hymyilen. Vastaan monta kertaa kysymykseen kuinka vanha olen. Ja myös kuinka pitkä. Kuuntelen heidän tarinoitaan ja kysyn jotain. Opastan ja olen ystävänä. Mä tykkään tästä työstä.

Silti, kun pääsen kotiin mä vajoan. Sekoan kissan aiheuttamiin sotkuihin. Vajoan sängylle musiikin soidessa. Raavin käsivarsia ja tahtoisin viiltää. Hakkaan mahaa ja tahtoisin lopettaa syömisen jälleen. Painan kasvot tyynyyn ja olen hetken hengittämättä. Nousen ylös ja syön ruokakaappeja tyhjäksi. Ja vedän ne vessasta alas... Ahdistus on poissa, mutta tuska ei. Heitän ruokaa roskiin, mä olen syönyt jo liikaa. Mä palaan leirille maanantaina. Taas pitää syödä, jaksaa, hymyillä. Olla niin, kuin mä voisin hyvin. Piilottaa käsivarret ja keho, jota häpeän. Yrittää olla elossa. Vaikka minusta ei tuntuisi miltään, vaikka en tunne kosketusta. Vaikka en saa kokemusta. Voin silti olla elossa, voin olla todellinen. Muistona heidän mielessään. Vaikka minä olin vaan varjo. Sumuinen hahmo. Se, joka ei tunne olevansa elossa. Itseni mielestä. Mutta heille minä olin olemassa. 

Tunnit kuluu ja mä tahtoisin... 
Tahtoisin...
Viiltää...

Ohikulkija.

Katoan tästä maailmasta, kuin varjo auringon kadotessa. En ole perillä siitä missä olen ja siitä kuka olen. Nyt olen tämä pinkkihiuksinen tyttö, muuta en tiedä itsestäni. Juttelen ihmisille. Hymyilen ja nauran, kuin ymmärtäisin niitä. Vaikka todellisuudessa en ymmärrä sanaakaan. Sanon pihatalkoissa naapureille, että alkaa olla kylmä. En ymmärtänyt mitä ne edes puhuivat. Halusin vaan pois sieltä. Kukaan ei näe mitä tunnen oikeasti. Kaikki näkee miten hyvin mun asiat on. Vaikka onko se totuus? Kukaan ei usko, että hymyilevä tyttö ei tunne mitään. Kukaan ei voi ymmärtää sitä. Kukaan ei ymmärrä miksi mä sanon etten jaksa enää...

Aamun varjoissa

Kulkijan askeleet sumussa

Hiekkatiellä ympärillä metsää

Mä olen vain ohikulkija enää

Silmät lasittuneet

Ääriviivat haalistuneet

Illan varjoissa

Mä olen turvassa

Vaikka aaveenkaltainen

Mä yritän olla onnellinen

Yön varjoissa

Kulkijan mieli sumussa

Kunnes mua ei ole.

Ne vihaa mua. Mä en kuulu enää sinne, mun perheeseen. Ne haukkuu mua, ne ei katso silmiin. En ymmärrä selkeitä ohjeita, jätän hellanlevyn päälle. Selitän kaikkea mitä en itsekkään ymmärrä. En tahdo katsoa autoja liikenteessä. En tahdo, että mua nähdään. En tunne mitään, kun joku halaa. En muista mitä olen jo kirjoittanut tai sanonut. Nimeni tuntuu vieraalta. Mietin keinoja miten voisin taas tuntea jotain. Viha on ainut mitä pystyn enää tuntea. Muu on pimennossa. Kaipaan mun elämää. Lääkkeitä on jo kertynyt siihen rasiaan. Mä en tahdo enää, en enää hetkeäkään. Mietin yhtä tapaa saada paremman olon... Mutta mä oon niin pelkuri. Mulla ei vaan ole enää mitään. Menen oksentamaan tämän olon pois, mutta ei sekään varmaan auta. Ei auta selittäminen terapeutillekkaan. Kirjoittaminenkaan ei selkeytä mulle mun oloa enää.

Mä vajoan, niin kauan kunnes mua ei ole

Siis ota muistot minusta ja lähde

Muista minut

Minä suljen siipieni suojaan sinut

Joka päivä vähemmän elossa

Mä tuijotan teitä omassa kuolemassa

Mä en tiedä mikä mun on

Miksi hitaasti näin kohtaan kuolon

Sä et nää sitä, eikä kukaan

Kun mä vajoan tunteettomaan pohjaan

Eikä ne usko

Ne ei usko, että se on vaihtoehto

Minun vikani

Kuoleva mieleni

Oksensin pahan pois, yritin unohtaa. Yritin tuntea. En osannut... Huomaan miten loppu olen näihin päiviin. Kun huomaan miten aukot mielessä kasvaa. Haluaisin pelätä. Ja vielä kerran rakastaa. Haluaisin tuntea kyyneleet ja nähdä hymyn peilistä. Haluaisin vielä yhden kauniin muiston, auringonlaskun. Ja sitten olisin valmis nukkumaan.

Yhden päivän elämä.

Olen kulkenut täällä tuntematta mitään, elämättä hetkeäkään. Olen ollut kuin eloton kaksi kuukautta, mutta se tuntuu vuosilta. Olen itkenyt sen takia. Silloin, kun ymmärsin etten varmaan palaakkaan. Ei ole minua, on vaan tyhjyys. On vaan sumu, joka kaiken kauniin ja pahan peittää. Se sumu pilasi elämäni, minä itse pilasin. Nyt olen vaan eläväkuollut, joka toivoo ettei olisi tehnyt sitä. En koe mitään, mistään ei jää muistoa. Ainoastaan kaukaiset muistot ovat olemassa. Muusta on tullut tyhjää. En pysty enää kokea. Toivon, että joku veisi minut pois. Kukaan ei usko, että tapoin mieleni. Kukaan ei usko, että silloin herätessäni en enää tuntenut mitään. En enää tunnistanut itseäni peilistä, en enää tuntenut kotia, en tätä kaupunkia. Tuntui ettei perheenikään olisi enää sama, minun perhe. En tuntenut, että kuulun sinne enää.

Muut näkevät minut, mutta minä en näe ketään. En tunne kosketusta enää selkeästi. En tunne maata jalkojeni alla. En kuule musiikkia korvissa. En tunne mitään oikeaksi. Minun on kylmä, minun on nälkä. Mutta sekään ei tunnu riittävästi, että tekisin mitään. Onneksi minulla on muistot, joita kukaan ei vie pois. Vaikka enää en saa muistoja lisää. Minä luovutin liian aikaisin. Älkää te luovuttako. "Sun elämä on arvokas." mutta mä en ymmärtänyt sitä. Mä en enää usko, että palaan takaisin. Mä uskon siihen, että tämä jää. Mä en tiedä toivonko, että olisin kuollut vai ollut yrittämättä itsemurhaa. Mä en tiedä. Mä en saa enää elämästä itselleni mitään. Mutta voin tehdä elämässä muille muistoja. Voin elää vanhoissa valokuvissa, ihmisten mielissä, voin elää kirjoituksissani, minulla on yhden päivän elämä. Ja se päivä lyhenee. En tahtoisi menettää kaikkea...