Yksin sekavan itseni kanssa.

Nyt on juhannus, minä olen yksin... Olen vessassa, kumarrun ja oksennan. Heinäkuussa täytyy paastota... Koko heinäkuu. Itkettää, jotenkin vaan sattuu. Hän kävi ovella, kun en ollut vastannut puheluihin. Mä sanoin ettei ollut asiaa. Hän raivostuu, mä en katso häntä silmiin. Hän ei ole se kuka väittää olevansa. Minä lähden edeltä ulos ja hän seurasi mun perässä. Mä huomaan ja kysyn miksi hän seuraa mua. Hän kysyy onko mulla joku hätänä. En kuule äänestä aitoa kiinnostusta. Sanon, että kaikki on hyvin. Lopulta sanon, ettei mulla ole perhettä. Hän sanoo, että olen hullu. En katso hänen peräänsä, kun hän lähtee. En tahdo nähdä häntä enää. Äitiä... Joka ei enää tunnu äidiltä. Ei näytä äidiltäni. Joka on ihan erilainen, kuin aiemmin. En mä ole tuon naisen lapsi. Mä mietin, ettei tämmöinen ihminen voi kuulua mihinkään. Näin surkea ei ansaitse mitään. Vaan olla yksin... 

Ehkä muut eivät ole muuttuneet, vaan minä olen. Kun näen vaan enää ihmisten kasvot ilman muistoja. Nyt minulla on yhdet hyvästeltävät vähemmän. Jos tämä on viimeinen vuosi... Odotan marraskuuta, että saan kirjoittaa sen kirjan. Toivon, että kaikki olisi silloin paremmin. Vaikka kaikki on taas pahemmin. Mietin paljon pakenemista täältä jonnekkin pois, niin että vain harva saisi tietää mun olinpaikan. Mä vaan tahtoisin ettei mua olisi. 

Näkymätön syli, siihen mä jään

Se kantaa uneen pimeään

Näkymättömät kädet, ne vanii

Ne pitää mun käsistä kii

Näkymättömät silmät, mua varjelee

Kun askeleeni horjahtelee

Näkymätön ystävä

En tunne lämpöä

En näe ääriviivoja

En kuule kauniita sanoja

Se on vaan näkymätöntä

Yötä yötöntä