Hopeiset ääriviivat.

Istun merenrannassa, enkä pääse pakoon pahaa maailmaa. Kyyneleet katoavat tuulee, kuin niitä ei olisi ollutkaan. Suljen silmät ja mietin, jos mua ei olisikaan. Olo on näkymätön, enkä tunne maata jalkojen alla. Itken yövahdin nähden ja hän sanoo, että voin jäädä huoneeseen pois seuraavasta ohjelmasta. En edes tiedä miksi itkin. Minä en ole turvassa täälläkään. Ei kukaan auta minua jaloilleni. Minä vaan kaadun ja juoksen päin seinää. Minä en osaa muuta. En tunne kipua, vaikka törmään. Näen vaan kivun ääriviivat ympärilläni. Minusta tuntuu, että pitäisi puhua täällä jollekkin ohjaajalle, mutten vaan pysty.

Näen kyyneleet, jotka katoavat kolmen pisaran jälkeen. Näen hymyn, joka jää kasvoilleni. En tunne hymyäkään. Se vain tahtoo pelastaa minut muiden katseilta. Tyhjyys saapuu, enkä tunne enää askeleita. Etsin katseellani uutta seinää, jota päin juosta. Vaikka en edes tahdo etsiä. Otan vauhtia ja juoksen, vaikka en edes halua. Mä vaan juoksen, kuin olisi pakko. Mieleni etsii vaan seiniä, joihin on törmättävä. En mä osaa muuta, kuin epäonnistua. 

Merenpinta tyyntyy ja nukahtaa yöhön. Tuuli kuljettaa viimeisetkin kyyneleeni pois. Yö ei ole pimeä, vaikka olisin tahtonut niin. Aamu ei ole valoisa, vaikka tahdoinkin niin. Pilvet peittävät auringon. Ja usva nousee pelloille. Mieleni on tyyni ja metsä ympärilläni sumuinen. Minä näen maailmani sumuisin silmin. Enkä pääse pois. En pakoon minnekkään. Maailma on vaan pelkkiä ääriviivoja. Ja aaltoja, jotka kuljettavat minua hiljaa. Hiljaa kivussa. 

Illalla olisi pitänyt rukoilla... Siitä kuinka hyvä ja arvokas ihminen itse on. Olisi pitänyt kiittää itsestään ja siitä, että on olemassa. Mä ristin käteni, mutta avasin ne samantien. En mä pystynyt. Istuin vain ja kuuntelin ohjaajan sanoja. Tunsin miten ne sattui. Ja kuinka viha nousi sisälläni. Hoin vaan sanoja mielessäni: "Vihaan itseäni, vihaan itseäni." Mä en voi kiittää tästä ihmisestä, jolle toivon kuolemaan. Leiri on pian ohi. Mä en ole ollut oma itseni. Mä olen vaan esittänyt jotain roolia. Mutta mä olen silti viihtynyt täällä. Nämä varhaisnuoret ovat saaneet minut hymyilemään. Ja tämä viimeinen runo on heille: 

Näin kasvoja auringon

Hymyjä hopeisen kuutamon

Kyyneliä helmistä punottuja

Salaisuuksia korvaan kuiskattuja

Hauraita ja hentoja

Pieniä sudenkorentoja

Jotka siipensä kohta avaa

Lentää ja kasvaa

Älä pelkää pieni sun siipesi vielä kantaa

Sillä joku sua aina auttaa