Hymyilevät kyyneleet.

Ne pienet tytöt huutaa mun nimeäni, vilkuttaa ikkunasta, tarttuu mun käteen ja halaa. Ne sanoo, sä oot niin kiva. Vielä kun poistutaan bussista niin yksi halaa mua. Silti mä itken yksin kappelissa kasvot hautautuneena käsien taakse. Jokaisella haarukallisella uskon lihovani ja kaadan vitamiineja ja muuta kädestä suuhun. Itken peilikuvalle ja yritän juosta niin kovaa, että henki tuntuu loppuvan. Inhoan sitä mitä näen. Valvon enkä saa unta. Ja hymyilen taas huomenna. Kyläilen tyttöjen huoneissa, katson niiden siltakaatoja ja spagaatteja. Kerron kuinka itsekkin osasin niin joskus. Autan yhtä epäonnista tyttöä kulkemaan nyrjähtäneen nilkan kanssa. Ja hän huutaa kuinka olen ihastunut yhteen työntekijä poikaan. Vaikka se mitä sanoin oli vaan leikkiä. Mä hymyilen. Vastaan monta kertaa kysymykseen kuinka vanha olen. Ja myös kuinka pitkä. Kuuntelen heidän tarinoitaan ja kysyn jotain. Opastan ja olen ystävänä. Mä tykkään tästä työstä.

Silti, kun pääsen kotiin mä vajoan. Sekoan kissan aiheuttamiin sotkuihin. Vajoan sängylle musiikin soidessa. Raavin käsivarsia ja tahtoisin viiltää. Hakkaan mahaa ja tahtoisin lopettaa syömisen jälleen. Painan kasvot tyynyyn ja olen hetken hengittämättä. Nousen ylös ja syön ruokakaappeja tyhjäksi. Ja vedän ne vessasta alas... Ahdistus on poissa, mutta tuska ei. Heitän ruokaa roskiin, mä olen syönyt jo liikaa. Mä palaan leirille maanantaina. Taas pitää syödä, jaksaa, hymyillä. Olla niin, kuin mä voisin hyvin. Piilottaa käsivarret ja keho, jota häpeän. Yrittää olla elossa. Vaikka minusta ei tuntuisi miltään, vaikka en tunne kosketusta. Vaikka en saa kokemusta. Voin silti olla elossa, voin olla todellinen. Muistona heidän mielessään. Vaikka minä olin vaan varjo. Sumuinen hahmo. Se, joka ei tunne olevansa elossa. Itseni mielestä. Mutta heille minä olin olemassa. 

Tunnit kuluu ja mä tahtoisin... 
Tahtoisin...
Viiltää...