Kaikki juhlii jossain vappua, myös paras ystävä, toisten seurassa. Minä en vaan mahdu mukaan... Menen torille huomenna yksin, en tahdo nähdä ystäviä. En, kun olen tälläinen. Lääkäri puhuu mulle magneettihoidosta ja sähköhoidosta, kun lääkkeet ei oikein auta mua. Sanoin etten päätä nyt, vaan mietin. Tyrmäsin sähkön kyllä ihan heti siinä lääkärin huoneessa istuessani. Mutta en tiedä. Voisiko se auttaa? Lääkäri uusi mun reseptit... Se ajatus tuli taas... "Nyt mä kuolen." Voin koska vaan kävellä apteekkiin, enkä mä sanonut lääkärille mitään siitä. Se jokin mun sisällä ei halunnut sanoa. Olisi varmaan pitänyt, en vaan voinut. Mä taistelen vastaan sitä mikä en ole, jos se edes on minä. Välillä tuntuu, että se on joku muu. En tiedä...
Räjähdän nauruun niin, että kahvit lentää. Ei se ollut edes hauska juttu. Alan melkein itkeä, tää ei ollut eka kerta. Pikkusisko sanoo ruokapöydässä, että mulla on pullamaha. Mua ahdistaa. Äiti sanoo, että oon muka liian laiha vieläkin. "Pullamaha, pullamaha, pullamaha..." Mulla oli löysä paita, mutta silti... "PULLAMAHA!" Mä oon vaan liian lihava taas... Täytyy kävellä... Lisää ja lisää. Kaikki vajoaa. Minä tahdon pois. "Onko sulla suunnitelmia?" "Ei..." Pian on, kaksi. Terapia vaan kerran viikossa... Mä olen niin loppu.
Mieli on synkkä ja vajoava
Minä olen yö, tumma ja tuhoava
Minä en ole minä
Eikä elämä ole oikea elämä
Peilikuva ei katso mua enää
Mä en todellisuuteen enää herää
Haukkumasanat mielessä kuljen
Ja joka yö silmät kivulta uneen suljen
Liikaa näitä polkuja oon kulkenut
Astunut aina kiveen ja kompastunut
Minä olen kivulle liian hyvä ystävä
Että se tahtoo pitää mua kädestä
Pitää mua aina kädestä
Istun pimeässä yössä ja tuijotan merelle. Tunnen kuinka se kutsuu taas luokseen pohjaan. Aurinko laskee pian kokonaan ja jättää minut yksin synkkyyteen. Joku kaunis auringonlasku mä vielä lähden. Hiekka on kylmää, sormet ovat kohmeiset, mieli on musta ja se ajattelee vaan yhtä asiaa. Sattuu, sattuu, sattuu niin, etten taida kestää. Laineet tulevat mua kohti, mutta eivät vielä ihan saavuta. Mä olen hukassa, omassa maailmassa. Ajatus käski minut taas tänne, jos olisin ollut tällä kertaa rohkeampi. Se haluaa, että tuijotan merta. Yö saapuu ja muhun sattuu entistä enemmän. Mä en tahdo olla täällä.
"Silmät niin kauniisti hymyilevät
Mut niiden takana kyyneliä
Ei helppo oo peittää tätä tuskaa..."
Olen vaan nauranut, vaikka sisinpäni itkee. Olen raahautunut terapiaan, kertonut miten sattuu. Kukaan ei vaan ymmärrä. Ja nyt vahdin syömisiäkin taas ja kävelen hulluna. Mä olen liian hukassa. Huomenna pitää lääkäriin. Mä en tiedä miten kertoa, että mä en jaksa tätä maailmaa. Enkä elämää nykyisen itseni kanssa. Tämä maailma sattuu liikaa.
Aurinko lämmittää meren rannalla. Meri kutsuu minua. Sumu käskee missä kuljenkin. Hukuttautumaan, raiteille makaamaan. Mä hoen "Ei, ei, ei." ja pudistan päätäni ahdistuneena. Suljen korvat, mutta kuulen edelleen ne ajatukset. Se vetää mua istumaan meren rantaan ja toivomaan kuolemaa. Haaveilemaan syvyyksistä ja vesikasveista, jotka veis mut pois. Meri kimaltaa, se kutsuu liikaa. Mun pitäisi jo lähteä, mutta se pakottaa istumaan vielä hetken. Taistelen, etten lähde kävelemään syvyyksiin. Meri on ihan liian kaunis, aurinko tekisi siitä minulle hyvän kodin. Kun lähden rannasta, seuraavaksi se haluaa mut apteekkiin ja ylittämään raiteet mahdollisimman hitaasti. Se alkaa ottaa minusta liian lujan otteen. Ja kotona saan kuulla sitä, etten saa syödä ennen iltaa ja, että huomenna pitäisi syödä vähemmän kuin tänään. Ja se nauraa, se vaan nauraa. Käskee vahvalla äänellään, niin voimakkaana ajatuksena.
Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule. Mun täytyy vielä mennä, en voi pitkittää sitä ainiaan. Mun lääkkeet ei auta mitään, ei edes nukkumaan. Mä en tiedä mikä mun on. Mä en enää halua mitään elämältä. Haluan pois ennen, kun tulee kesä. Kaikki sattuu liikaa. Mutta mä hyväksyn sen. Ei ne voi auttaa. Antaa sen määrätä milloin on aika lähteä.
Satuta minua, upota pohjaan
Hauku minua, kaada lattiaan
Käske minua, opeta tuntemaan
Kanna minua, hiljalleen kuolemaan
