Risteyksessä viimeisessä.

Mä en jaksa tätä sumua mun pään sisällä. Mä en jaksa sitä, kun mä en tunne mitään. Mä en jaksa elää elämää, josta unohdan vaan aina kaiken. Mä en jaksa kokea mitään, sillä mä unohdan huomenna miltä se tuntui. Pieniä välähdyksiä, sumuisia kuvia jotka eivät tunnu miltään. Ne ovat minun muistojani, muistoja joita en muista, tapahtumia joita en enää tunne. Mä unohdan huomenna koko päivän, unohdan kaikki kauniit kokemukset. Uni vie minulta kaiken pois, tuntemukset, muistot ja ihmiset. Mä en tiedä mitä tunnen. Välillä mä olen ihastunut suhun ja välillä mä en tunne mitään. Mä en muista susta melkeen mitään, unohdan kaiken seuraavana päivänä. Olenko mä tyhmä vai mikä mun on? Mä en jaksa elää yhtä päivää, joka päivä sitä samaa yhtä päivää. Mä haluan tuntea taas, mä en jaksa kulkea sumussa. Mä en jaksa elää, jos mulla ei ole elämää. Jos mä en pysty enää tuntea, jos mä en pysty rakastaa... 

Yhden päivän elämä, se on ainut mitä enää on. Siltikin askeleeni ovat epätodelliset, enkä tunne mitään. Mä vaan leijun jossain enkä saa mistään kiinni. Mä vaan olen, mutta en ole oikeasti edes elossa. Mä olen kuollut jo keväällä, mä tiedän sen. Uni ei voi kestää näin kauaa, ei vaan voi. Mä haluaisin vaan niin paljon tietää mikä mun on... Mä haluaisin tietää olenko mä itse aiheuttanut tämän. Mä haluan tietää onko mun aivoissa vikaa... Mä haluan magneettikuvaan, mutta mä en pääse koska lääkäri väittää... Se väittää, että tää olo menee ohi. Mutta se ei mene... Kahdeksan kuukautta... Mä en enää usko herääväni...

Kyyneleitä... Mua kaduttaa. Mä haluaisin elää niin kuin silloin joskus. Mutta mä en enää voi. Koska mä olin tyhmä... Anteeksi, mun olisi parempi yksin sillä mä en tunne enää maailmaa. Mä en muista enää sua, mä en tunne ketään. En edes omaa siskoani joka kävi mun luona tänään. Mä en tiedä missä mä oon. Mä en ole missään. Mä vaan odotan, että pääsen pois. Olen matkustaja joka odottaa pääsevänsä lopulta kokonaan perille. 

Elämäntaju.

Mä oon ahdistunut, mä vihaan itseäni... Mä olen kammotus, jonka pitäisi jäädä vaan yksin varjoihin. Mä olen ruma, minun ei pitäisi syödä enää koskaan mitään... Mä en kelpaa itselleni ja pelkään, etten kelpaa muillekaan. Pelkään ilkeitä katseita kadulla, pelkään niitä julmia sanoja. Pelkään, että ne tulee taas mua haukkumaan. Minun pitäisi jäädä yksin varjoihin, että olisin turvassa kauheilta sanoilta. Vaikka maailma ei olisi minulle julma, niin ihmiset tulevat aina olemaan julmia. Haluaisin olla onnellinen, mutta mä en pysty sillä mä en kelpaa. "Hirveän näköinen." En mä muuta olekkaan... En mä kelpaa itsenäni yhtään mihinkään.

En tiedä mitä haluan ensi vuodelta... Haluanko mä taas vaan kuolla? En mä halua haluta sitä... Mutta osaanko mä enää haluta muuta kuin kuolla? Mua pelottaa etten osaa... En tiedä uskallanko taas muuttaa johonkin muualle opiskelemaan sillä mä pelkään, että taas käy niin kuin on käynyt jo kolme kertaa. Pelkään, että vajoan ihan pohjaan ja koulu jää taas kesken. Pelkään, etten taaskaan jaksa opiskella... Pelkään, etten koskaan opi elämään... 

Mua ahdistaa tämä kaupunki, mua ahdistaa tämä asunto. Mua ahdistaa aina, kun mä olen täällä. Mä muistan yliannostuksen, mä muistan oksentamiset, mä muistan eteisen nurkassa viilletyt viillot ja mä muistan seinään hakatut nyrkin iskut. Muistan ne kaikki tuhannet kyyneleet, jotka itkin kippurassa maaten. Muistan raivonpuuskat, kun heitin tavaroita seiniin. Muistan julmia sanoja joita öisin itsekseni huusin. Mä muistan tässä asunnossa vaan kivun, mä en muista muuta kuin tuskan. Seinät kaatuvat päälle ja mä tahdon vaan itkeä aina, kun olen täällä. Kodin piti olla paras paikka, se missä on helpointa olla. Mutta mulle koti on pahin paikka kaikista maailman paikoista. Täällä minuun sattuu eniten, täällä tuska ei irrota minusta otettaan. Täällä minä en ole turvassa, en ole koskaan turvassa...

Minä istun J:n vieressä sohvalla, mutta tuntuu kuin en olisi oikeasti siinä. Olen vajonnut sumuun, lämpö sisältäni on melkein kadonnut. Silitän hänen poskeaan ja hymyilen puolittain. Minuun sattuu ja mä pelkään, en vaan uskalla sanoa sitä ääneen. 

Olen siinä samassa sumussa edelleen. Mä elän edelleen sitä samaa yhden päivän elämää. Mä unohdan lähes kaiken aina seuraavana päivänä. Muistan vain ääriviivat eilisestä. Melkein kaikki katoaa. Joudun tutustua suhun joka päivä kuin uudestaan. Vaikka sä et tiedäkkään, vaikka kukaan ei tiedä. Kukaan ei tiedä miltä tämä tuntuu, eikä kukaan osaa selittää. Mä olen kai puoliksi kuollut, muuta vaihtoehtoa en nää. Kun lääkärikin piti ihmeenä sitä, että viime kerrasta selvisin... Sen olisi pitänyt viedä minut pois, mutta se tuhosikin osan minusta. Se jätti vaan kipeän kuoren ja suuren määrän sumua. Se vei mun elämäntajun, se vei minun elämäni. Enkä mä saa sitä enää takaisin. Mä en voi sanoa sulle tätä, en pysty kertoa. Sillä tiedän, että se sattuisi suhun liikaa. En halua sanoa sitä etten välttämättä enää koskaan herää...

Sairaat silmät eivät päivänvaloa nää.

Heti kun mä olen yksin, niin mä oksennan. 
Heti kun mä olen yksin, niin mä olen sairas taas... 

Mä itken, mä en tahdo olla näin sekava... Mä tahdon olla normaali, oikeasti normaali niin, kuin kaikki muut. Miksi mä olen tällainen sekopää, miksi mä en osaa olla muuta? Mä en jaksa enää olla sairas, mä en halua olla! Mä valehtelin sulle, kun sanoin ettei mulla ole enää vaikeuksia. Mä sanoin sulle voivani hyvin... Miksi mä kuitenkin löysin itseni taas vessasta oksentamasta? Miksi mä valehtelin sulle? Koska mua pelottaa, mua pelottaa, että sä lähdet... Mä tiedän, että lähdet jos kerron etten ole vielä kunnossa... Mä en pysty kertoa, mä en voi sanoa. En voi sanoa sulle, että mä valehtelin...

Puristan valokuvakehystä rintaani vasten. Siinä kehyksessä on veljeni kuva, veljen jota ei enää ole... Mulla on taas niin ikävä, järjetön ikävä. Kyyneleet tulevat silmiini ja valuvat pitkin poskiani. En jaksa välittää vaan puristan kehystä lujempaa itseäni vasten. Mä vaan haluaisin sut takaisin tai ehkä haluaisin sittenkin sun luo taivaaseen. Minä en kestä tässä kodissa yksin, en kestä pahuutta joka aina löytää minut. Haluan sut takaisin, haluan halata sua ja olla sun suojeleva isosisko. Mä haluan suojella sua välillä. Miksi juuri sinä jouduit lähtemään, miksi minä jouduin jäämään tuskaiseen elämään? 

Mä pelkään, pelkään pahaa joka tulee. Mä tahdon juosta pois tai ehkä lentää korkeuksiin. Miksi mä en saa unohtaa tätä pahaa, miksen mä saa elää? Kyyneleet ovat jälleen täällä ja ahdistus seuraa mun askeleitani. Mä kävelen pimeällä tiellä, enkä tunne vieläkään mitään. Mun on pakko uskoa, etten enää koskaan tule tuntemaan todellisuutta. Pian olen kulkenut vuoden sumussa, eikä sitä kukaan käsitä. En mä elä enää. 

Mä pelkään, mä en pysty kertomaan... Mä pelkään, että kaikki on kohta niin kuin oli ennen...