Mä nauroin ja olin iloinen. Tuntui niin kevyeltä. Tuntui, että mä elin ihan oikeasti. Elämäni parhaita reissuja ellei paraskin. Mä tunsin vain hieman tuskaa ja ahdistusta, mutta selvisin siitäkin. Paniikkikohtaus, joka tuli väenpaljoudesta. Mutta onneksi se pysyi hallinnassa. Huomasin Helsingissä ollessani, että pystyn tuntea aitoa iloa. Mä pystyn nauraa ja iloita. Mä oikeasti pystyin, enkä esittänyt mitään. Helsingin kauniit kadut sai mut hymyilemään. Tori, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä kojuja ja ihmiset joita oli kaikkialla. Mulla oli niin vapaa olo. Olisin vain halunnut jäädä sinne, en olisi halunnut palata tänne ja tähän oloon. Kun astui tähän kotiin tunsin vain surua ja kipua. Kaikki oli taas samaa niin kuin ennenkin.
Tämä kaupunki on täynnä tuskaa, kipeitä asioita ja muistoja joita ei pääse täällä karkuun mihinkään. Tässä kaupungissa muhun sattuu. Paikat täällä muistuttaa kivusta. Ihmiset torilla, ne jotka ovat vain satuttaneet. Entiset kaverit, poikaystävät. Ne jotka hyljeksivät. Perhe, jolle en koskaan riitä. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä. En olisi halunnut palata tänne. Onneksi sain edes elää nämä melkein kolme päivää. Tuntea jotain muuta kuin kipua. Mä olin melkein onnellinen.
On pitänyt tulla kirjoittamaan kuinka muhun sattuu. On pitänyt kirjoittaa kuinka menee paremmin. Osa minusta haluaa joskus elää, mutta liikaa palasia minusta haluaa vain kuolla. Mutta aion elää tämän viikonlopun. Mä aion yrittää, vaikka pelkään kipua. Pelkään epäonnistua. Pelkään yksinjäämistä.
Mun piti vain kirjoittaa, että lähden festareille huomenna. Että yritän elää ne kaksi päivää. Vaikka pelottaakin, niin mä en silti aio katsoa niitä päiviä pelonsilmin. Mä aion hymyillä ja tanssia. Olla ystävä ja nauraa turhille jutuille. Mä tahdon hetken olla vapaa. Mä tahdon hengittää edes hetken kevyempää ilmaa, kuin tämä on nyt.
Pelko hiipii sisinpääni. Mä hieman vapisen. Pienet ahdistuneet katseet ympärille. Pakattuihin laukkuihin lattialla. Miksi vain pelkään? Ei Helsingissä voi olla näin pimeää. Mä suljen pelon tähän taloon aamulla, kun lähden. Mä lukitsen oven, enkä käännä katsetta. Mä en tahdo pelätä huomenna. Älä anna mun pelätä huomenna.
Yö tuo esiin jo tähdet ja minä katson niitä surullisin silmin. Etsin katseellani tähdenlentoja, mutta turhaan. Tämä on kaupunki, mutta pystyn nähdä himmeät tähdet hämärällä pihamaalla. Olen aina rakastanut tähtien tuijottamista, samoin auringonlaskuja meren yllä. Näen sen kauneuden. Pystyn nähdä luonnon kauniina ja se rauhoittaa minua vähäsen. Vaikka kaikki muu on harmaata ja pimeää niin onneksi luonto saa hieman hymyilemään. Varsinkin pimenevät illat ja yöt. Pimeässä on helpompaa hengittää.
Tahtoisin paeta, vaikka tiedän ettei ongelmia voi juosta karkuun. Mutta hetkeksi voisi ottaa taukoa omasta elämästään. Nyt haluaisin perua omat tulevat menoni ja lähteä kauas pohjoiseen. Mutta yritän ajatella järjellä. Voinhan lähteä vasta viikon päästäkin. Vaikka jokainen ilta on tuskaa. Vaikka ajattelen lääkkeitä kaapissa ja sinisenä kimmeltävää merta. Vaikka oksennan joka ilta, kun olen taas ahminut. Olen niin väsynyt ja pitäisi vaan jaksaa. Jaksaa ja jaksaa... Jos menisin vanhempien luo yöksi niin en voisi ahmia. Mutta en tiedä mitä selittää niille, kun en voi sanoa mitään. Tahtoisin vaan jo lähteä vaeltamaan. Mutta järki sanoo, että rahaa tulee vasta perjantaina ja täytyy mennä silloin Helsinkiin. Mä olen luvannut mennä. Ehkä siitä tulee kivaa, mitä kyllä epäilen. Täytyy vaan pysyä vahvana. Itkeä niin paljon ettei enää tunne kipua.
