Yksin sekavan itseni kanssa.

Nyt on juhannus, minä olen yksin... Olen vessassa, kumarrun ja oksennan. Heinäkuussa täytyy paastota... Koko heinäkuu. Itkettää, jotenkin vaan sattuu. Hän kävi ovella, kun en ollut vastannut puheluihin. Mä sanoin ettei ollut asiaa. Hän raivostuu, mä en katso häntä silmiin. Hän ei ole se kuka väittää olevansa. Minä lähden edeltä ulos ja hän seurasi mun perässä. Mä huomaan ja kysyn miksi hän seuraa mua. Hän kysyy onko mulla joku hätänä. En kuule äänestä aitoa kiinnostusta. Sanon, että kaikki on hyvin. Lopulta sanon, ettei mulla ole perhettä. Hän sanoo, että olen hullu. En katso hänen peräänsä, kun hän lähtee. En tahdo nähdä häntä enää. Äitiä... Joka ei enää tunnu äidiltä. Ei näytä äidiltäni. Joka on ihan erilainen, kuin aiemmin. En mä ole tuon naisen lapsi. Mä mietin, ettei tämmöinen ihminen voi kuulua mihinkään. Näin surkea ei ansaitse mitään. Vaan olla yksin... 

Ehkä muut eivät ole muuttuneet, vaan minä olen. Kun näen vaan enää ihmisten kasvot ilman muistoja. Nyt minulla on yhdet hyvästeltävät vähemmän. Jos tämä on viimeinen vuosi... Odotan marraskuuta, että saan kirjoittaa sen kirjan. Toivon, että kaikki olisi silloin paremmin. Vaikka kaikki on taas pahemmin. Mietin paljon pakenemista täältä jonnekkin pois, niin että vain harva saisi tietää mun olinpaikan. Mä vaan tahtoisin ettei mua olisi. 

Näkymätön syli, siihen mä jään

Se kantaa uneen pimeään

Näkymättömät kädet, ne vanii

Ne pitää mun käsistä kii

Näkymättömät silmät, mua varjelee

Kun askeleeni horjahtelee

Näkymätön ystävä

En tunne lämpöä

En näe ääriviivoja

En kuule kauniita sanoja

Se on vaan näkymätöntä

Yötä yötöntä

Hopeiset ääriviivat.

Istun merenrannassa, enkä pääse pakoon pahaa maailmaa. Kyyneleet katoavat tuulee, kuin niitä ei olisi ollutkaan. Suljen silmät ja mietin, jos mua ei olisikaan. Olo on näkymätön, enkä tunne maata jalkojen alla. Itken yövahdin nähden ja hän sanoo, että voin jäädä huoneeseen pois seuraavasta ohjelmasta. En edes tiedä miksi itkin. Minä en ole turvassa täälläkään. Ei kukaan auta minua jaloilleni. Minä vaan kaadun ja juoksen päin seinää. Minä en osaa muuta. En tunne kipua, vaikka törmään. Näen vaan kivun ääriviivat ympärilläni. Minusta tuntuu, että pitäisi puhua täällä jollekkin ohjaajalle, mutten vaan pysty.

Näen kyyneleet, jotka katoavat kolmen pisaran jälkeen. Näen hymyn, joka jää kasvoilleni. En tunne hymyäkään. Se vain tahtoo pelastaa minut muiden katseilta. Tyhjyys saapuu, enkä tunne enää askeleita. Etsin katseellani uutta seinää, jota päin juosta. Vaikka en edes tahdo etsiä. Otan vauhtia ja juoksen, vaikka en edes halua. Mä vaan juoksen, kuin olisi pakko. Mieleni etsii vaan seiniä, joihin on törmättävä. En mä osaa muuta, kuin epäonnistua. 

Merenpinta tyyntyy ja nukahtaa yöhön. Tuuli kuljettaa viimeisetkin kyyneleeni pois. Yö ei ole pimeä, vaikka olisin tahtonut niin. Aamu ei ole valoisa, vaikka tahdoinkin niin. Pilvet peittävät auringon. Ja usva nousee pelloille. Mieleni on tyyni ja metsä ympärilläni sumuinen. Minä näen maailmani sumuisin silmin. Enkä pääse pois. En pakoon minnekkään. Maailma on vaan pelkkiä ääriviivoja. Ja aaltoja, jotka kuljettavat minua hiljaa. Hiljaa kivussa. 

Illalla olisi pitänyt rukoilla... Siitä kuinka hyvä ja arvokas ihminen itse on. Olisi pitänyt kiittää itsestään ja siitä, että on olemassa. Mä ristin käteni, mutta avasin ne samantien. En mä pystynyt. Istuin vain ja kuuntelin ohjaajan sanoja. Tunsin miten ne sattui. Ja kuinka viha nousi sisälläni. Hoin vaan sanoja mielessäni: "Vihaan itseäni, vihaan itseäni." Mä en voi kiittää tästä ihmisestä, jolle toivon kuolemaan. Leiri on pian ohi. Mä en ole ollut oma itseni. Mä olen vaan esittänyt jotain roolia. Mutta mä olen silti viihtynyt täällä. Nämä varhaisnuoret ovat saaneet minut hymyilemään. Ja tämä viimeinen runo on heille: 

Näin kasvoja auringon

Hymyjä hopeisen kuutamon

Kyyneliä helmistä punottuja

Salaisuuksia korvaan kuiskattuja

Hauraita ja hentoja

Pieniä sudenkorentoja

Jotka siipensä kohta avaa

Lentää ja kasvaa

Älä pelkää pieni sun siipesi vielä kantaa

Sillä joku sua aina auttaa

Hymyilevät kyyneleet.

Ne pienet tytöt huutaa mun nimeäni, vilkuttaa ikkunasta, tarttuu mun käteen ja halaa. Ne sanoo, sä oot niin kiva. Vielä kun poistutaan bussista niin yksi halaa mua. Silti mä itken yksin kappelissa kasvot hautautuneena käsien taakse. Jokaisella haarukallisella uskon lihovani ja kaadan vitamiineja ja muuta kädestä suuhun. Itken peilikuvalle ja yritän juosta niin kovaa, että henki tuntuu loppuvan. Inhoan sitä mitä näen. Valvon enkä saa unta. Ja hymyilen taas huomenna. Kyläilen tyttöjen huoneissa, katson niiden siltakaatoja ja spagaatteja. Kerron kuinka itsekkin osasin niin joskus. Autan yhtä epäonnista tyttöä kulkemaan nyrjähtäneen nilkan kanssa. Ja hän huutaa kuinka olen ihastunut yhteen työntekijä poikaan. Vaikka se mitä sanoin oli vaan leikkiä. Mä hymyilen. Vastaan monta kertaa kysymykseen kuinka vanha olen. Ja myös kuinka pitkä. Kuuntelen heidän tarinoitaan ja kysyn jotain. Opastan ja olen ystävänä. Mä tykkään tästä työstä.

Silti, kun pääsen kotiin mä vajoan. Sekoan kissan aiheuttamiin sotkuihin. Vajoan sängylle musiikin soidessa. Raavin käsivarsia ja tahtoisin viiltää. Hakkaan mahaa ja tahtoisin lopettaa syömisen jälleen. Painan kasvot tyynyyn ja olen hetken hengittämättä. Nousen ylös ja syön ruokakaappeja tyhjäksi. Ja vedän ne vessasta alas... Ahdistus on poissa, mutta tuska ei. Heitän ruokaa roskiin, mä olen syönyt jo liikaa. Mä palaan leirille maanantaina. Taas pitää syödä, jaksaa, hymyillä. Olla niin, kuin mä voisin hyvin. Piilottaa käsivarret ja keho, jota häpeän. Yrittää olla elossa. Vaikka minusta ei tuntuisi miltään, vaikka en tunne kosketusta. Vaikka en saa kokemusta. Voin silti olla elossa, voin olla todellinen. Muistona heidän mielessään. Vaikka minä olin vaan varjo. Sumuinen hahmo. Se, joka ei tunne olevansa elossa. Itseni mielestä. Mutta heille minä olin olemassa. 

Tunnit kuluu ja mä tahtoisin... 
Tahtoisin...
Viiltää...