Pelkään eniten mun kuvaa peilissä.

Annoin vallan, annoin sen tapahtua. Pitkät kävelyt, vähäiset kalorit, lämpimänruuan välttely, tuoteselostusten tarkkailu, anorektisen laihuuden ihannointi. Mä annoin sen kaiken tulla. Nyt annan itseni uskoa, että olen läski vaikka mahdun xs vaatteisiin hyvin. Mutta ei... Läski! En mä ansaitse lämmintäruokaa enää. Eilen 353 kaloria (syötyjä). Tänään on ollut tähän mennessä 180... Peilikuva kummittelee. Se näyttää eri peileissä erilaiselta. Rumalta... Äiti sai tietää, etten eilen syönyt lämmintäruokaa ja uhkaili heti. Tänään valehtelin syöneeni ja kieltäydyin keitosta. Tähän tää taas meni, laihdutukseen. Ja olen tyytyväinen, kun muhun sattuu ja kidun taas. En tiedä mihin huomenna kävelisin ja se ahdistaa, koska on pakko liikkua. Pakko laihtua... Mä en halua ruokaa, mä en tarvi sitä, enkä edes ansaitse. 

Polille tuli tänään yhtäaikaa yksi tuttu. Hän sanoi, että on kiire. Mä näin miten laiha hän oli ja kateus iski, mutta myös suru. Terapiassa en puhu mitään tästä. Terapeutti kysyy puhuttiinko nyt oikeista aiheista. Ja mä vastaan myöntävästi. Vaikka ehkä se ei ollut niin. Ehkä olisi pitänyt puhua. Mutta en mä pysty, en pysty... Katson peiliä kaukaa täristen. Kohta mun on taas pakko katsoa totuus...
"Minä olen läski taas."

307 ja tunnen hetken onnistuneeni, mutta pian olen taas kasa epäonnistumisia...

Kylmä tuuli vie minun kipuni pois.

Vanha mies seisoo meren, lahden rannassa. Hän seisoo pientareen reunalla ja tuijottaa kaukaisuuteen. Kengät koskettavat melkei jo vettä. Näen miten hän huokaiseekin. Hän vain tuijottaa, eikä irrota katsettaan vedestä. Minä kävelen ohi, mutta päätän pysähtyä kauemmaksi. Lasken muovipussin maahan ja katson sitä miestä. Hän kävelee hetken matkaa pientaretta ylös, mutta palaa nopeasti takaisin rantaan ja katsoo taas kutsuvaa vettä. Hän nousee taas kauemmakso vedestä, mutta palaa taas. Sydämäni hakkaa, tekeekö hän sen mitä pelkään? Lopulta hän nousee hiekkatielle, mutta katsoo vielä kerran merta. Lopulta askeleet vievät miehen kohti jotakin mistä minä en voi tietää mitään.

Minulla menee samalla tavalla kuin sillä miehellä. Mä seison myös pientareen reunalla katsomassa kauas pois. Moni haluaa pois, liian moni. Minusta tuntuu pahalta. Annoin pois sen, joka lohdutti mua, kun mulla oli paha olla. Tuli syliin ja kehräsi. Annoin sen kadota, niin etten koskaan enää ehkä sitä nää. Itken ja etsin katseellani kissaa. Kaikki näyttää kissalta ja havahdun jokaiseen oksan rapinaan. Syytän vain itseäni. Mä olin itsekäs. Se pieni oli kuitenkin mun ystävä. Sen vain liian myöhään tajusin, kun vain virheistä liikaa moitin. 

Mä en jaksa olla mä. Kaikki on liian pahaa. Haluan hakea ne lääkkeet, haluan lopettaa. Unohtaa kivun, koska sattuu liikaa. Haluan tekoni muuttaa ja sanani vaihtaa. Mä haluan olla oikea ihminen, enkä tämä hirviö. Mä en halua olla tämä enää. En jaksa esittää, hymyillä vaan ja nauraa. Haluaisin huutaa: "Mä haluan kuolla!" Miksi mä olen vielä täällä, kun voisin olla poissa? Tahdon mennä, unohtaa sen kaiken ilkeyden, mitä teen kaikille kokoajan. Mun elämä ei ole mitään. Mä jatkan turhaan, mä hymyilen turhaan. Ei se silti tunnu muulta kuin pahalta. Mä tahdon vaan olla hetken vapaa, tuulenhenkäyksenä lentää taivaalla. Olla jotakin, tuntea. Elää niin, että siinä on jotain järkeä. Olisinpa edes hetken vapaa, hetken ihan vapaa.

Ääriviivat vapusta.

"Mä olen yksin vaik tori täynnä on ihmisii..."

Silti mä haluan olla täällä. Mua haastateltiin lehteen, otettiin kuvakin. Pelkään, että näytän siinä hirveältä. Koska mähän oon... Ei ole kivaa olla minä. Ei ole kivaa olla olemassa, kun ei tunne edes olevansa. On turhauttavaa olla sumuinen ja tyhjä. Se kuka ei nää enää oikein. Täällä on liikaa ihmisiä, ne tuijottaa mua. Mä en ole täällä oikeasti. Aurinko paistaa ja se tekee minusta surullisen. Kauniita foliopalloja lentelee taivaalla. Korkeammalle ja korkeammalle ja lopulta ne katoavat näkyvistä. Minäkin tahtoisin päästä sinne korkealle, olla vapaa. Vapaa näistä ongelmista, tästä itsestäni. Nyt arvostan sitä mikä ennen olin, sitä luonnetta, kun en enää ole se. Nyt tajuan, että se olikin ihan hyvä, tarpeeksi hyvä. Kunpa saisin sen takaisin.

"Juttelen vaikken tunne sanoja

Mun äidinkieli kuin hepreaa

Herään illalla, nukahdan aamulla

Elän valveunessa..."

Ei mikään ole totta. Ihmiset torilla näkee mut, mutta mä en näe niitä. Mä näen tönäisyn, joka osuu muhun väkijoukossa, mutta en tunne sitä oikein. Kuulen bändin soittavan lavalla musiikkia, mutta sanat katoavat vaan tuuleen. Maistan jäätelön, mutta se ei enää ole niin hyvää. Kesän ensimmäinen jäätelö niin kuin aina vappuna, mutta nyt se ei olekkaan mitään. Näen tuttuja, vietän hetken aikaa ystävän kanssa. Mutta se ei tunnu enää samalta, ei miltään oikein. Mä vaan nauran taas, yritän kai rauhoittaa itseäni. Ettei sattuisi niin, ettei ajatukset ahdistaisi. Mikään ei vaan tunnu enää samalta kuin ennen. Ei se tunnu miltään. Kipu vaan tuntuu. Mä haluan tuntea. 

"Jos mä oon oikee

Miks torilla mun läpi kävellään

Jos oon oikee

Miksen muista omaa nimeänikään

Kai mä hengitän..."