Kohti onnellista elämää ja uusi blogi.

Mä en osaa enää kirjottaa tänne... Tuntuu, että haluan jättää tämän blogin taakseni. Se keneltä sain innoituksen tähän blogiin ei ole enää osa mun elämää siispä mä haluan aloittaa ihan uudelta pohjalta. Aion kirjoittaa edelleen elämästäni pahoista ja hyvistä asioista. Mutta nyt yritän löytää onnellisen elämän, sen elämän mitä tahdon elää. 

Kiitos kaikille teille 88 lukijalle ja kaikille muillekin, jotka ovat mun blogiin eksyneet lukemaan. Kiitos kaikista ihanista kommenteista, ne antoi mulle voimia jatkaa eteenpäin. Jos kuitenkin haluat vielä lukea mun elämästäni, matkasta onnellisempaan elämään niin tässä on osoite:

muistojenvankina.blogspot.fi

Toivottavasti tapaamme vielä siellä. Mä odotan teitä. ❤

-Erika

Herätä minut, vaikka mun sydän pysähtyis.

Kun sä katot mua, niin tuntuu kuin mä olisin kuollut. Kun sä puhut mulle, niin musta tuntuu, etten olisi siinä. Mä en ole elossa, en vaikka haluaisinkin. Mä rakastan sua, vaikka mun tunteet välillä katoaa. Vaikka en välillä edes tiedä kuka sä oot. Mä en tunne sun kasvoja iltaisin, mä en näe sen sumun läpi. Mä kuulen sun äänesi, mutta mä en ole varma oletko se tosiaan sinä. Se ei kuulosta sinulta. Mä tiedän, et tää kuulostaa hulluta, mutta mä haluan rakastaa sua ja elämää. Ja vihata itseäni. Mä haluan nähdä, tuntea, kokea ja elää. Nyt tuntuu, etten tee mitään noista. Mä olen eläväkuollut.

Mä googlailen muistisairauksista, mä yritän saada tolkkua kaikkeen. Mä yritän kirjoittaa näitä sumuisia sanoja. Mä yritän hakea opiskelemaan ja miettiä tulevaisuutta. Silti mun mieli jää vaeltamaan varjoihin. Mä jään kipuun, vaikken tahtoisi. En halua itkeä, suljen tunteet mielestä. Tunnen vaan sumun ja sitä on liikaa. 

Mä en tunne vieläkään olevani täällä. Voisiko joku tuoda mut takaisin sillä mä en tahdo vielä kuolla? Voisiko joku pelastaa minut kuolemanrajalta? Mä haluan herätä unesta, vaikka mua ei sen jälkeen oliskaan. Mä en jakaa elotonta elämää. Mä en jaksa tyttöä, joka ei eteensä nää. Herätä minut, vaikka se pysäyttäis mun sydämen. Mä pyydän rakas, herätä minut. Opeta minut elämään.

Juokse mun kanssa karkuun.

Kaikista helpointa olisi vaan pakata tavarat ja lähteä. Lähteä ja unohtaa... Mä koen tuskaa mun perheestä, etenkin mun vanhemmista. Mun pitää viedä J tänään sinne ja mua ahdistaa. Pelkään heidän sanojaan ja katseita, pelkään etten kestä niitä. Haluaisin vaan juosta karkuun. Haluaisin juosta ja mennä piiloon näitä kipeitä vuosia. 

Mä muistan kuinka äiti silitti mun kättä, kun makasin sairaalasängyllä otettuani yliannostuksen viime keväänä. Hän silitti ja itki. Hän puristi mun kättä ja toivoi, että mä selviän. Muistan tuon yön vieläkin ihan liian hyvin. Tuona yönä mun vanhemmat sanoivat, etteivät enää välitä mitä mä teen. He sanoivat, etteivät enää sääli minua tai anna mulle mitään tunteita. Mä olen heille vain ilmaa, tyhjyys jota mikään ei poista. Mä olen kuin kuollut lapsi, mä olen kuin jonkun muun tyttö. Mä olen hauta-arkussa lepäävä sielu, mä olen taivaanlintu joka ei löytänyt enää kotiin. Mä olen kaikkea muuta paitsi heidän lapsensa. Tyttö vailla nimeä, tyttö vailla perhettä. Ei mulla ole enää sitä... 

Mua sattuu ajatella, että minä itse pilasin kaiken. Minun itseni takia mun vanhemmat nyt vihaavat mua. Minun tyhmyyteni tähden menetin kaiken. Ajattelematon tyttö, huono tyttö, paha tyttö. Minä en ole enää mitään hyvää heidän silmissään. Olen tyttö joka kuoli, tyttö josta ei välitetä enää. Tyttö jota kukaan ei tule halaamaan tai lohduttamaan.

Mä muistan lapsuuden ja mä kaipaan sitä. Kaipaan aikaa ennen veljen kuolemaa, sitä aikaa jolloin kaikki oli normaalia. Sitä tunnetta, kun elämä ei satuttanut. Mä tahdon ne ajat takaisin, vaikka tiedän etten saa. Päiviä ei voi elää uudestaan, aikaa ei voi kelata taaksepäin, historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen, kipua ei voi unohtaa, mikään ei muuta kuolemaa. Kukaan ei tuo mulle mun elämää takaisin. 

Tänään mä menen perheen luo ja hymyilen. Hymyilen, vaikka muhun sattuu. Vakuutan kaiken olevan hyvin, vaikka ei ole. Ja mä nauran, vaikka mä vihaan mun vanhempia...

Oot mun nouseva aurinko.

Sä saat mut taistelemaan, yrittämään vielä kerran. Sä tsemppaat ja sanot, että mä vielä pääsen yli tästä kaikesta. Sä oot valo mun pimeällä tiellä. Sä oot mun valoni kuopan pohjalla. Sä oot se valo, jonka vuoksi mä kiipeän täältä pohjalta vielä ylös. Sä oot se turva johon mä pakenen itseäni, johon mä pakenen sairauksiani ja kaikkea pahuutta. Sä oot se syli johon mä tahdon nukahtaa ja sä oot se jonka vierestä mä tahdon myös herätä. En tiedä onko parempaa kuin sinä, mutta sen tiedän, että mulle sinä riität juuri tuollaisena. Sä et ole ihminen, vaan sä olet enkeli. Se enkeli, joka pelasti minut kuolemalta. Sä saat mut jaksamaan, sä saat mut jatkamaan ja toivomaan parempaa kivutonta huomista. 

Mä taistelen niin paljon kuin mä voin... Mä yritän niin paljon kuin mä pystyn. Mä yritän sun takias, mutta mä yritän yrittää myös itseni takia... Vaikka sitä suunnattomasti vihaankin. 

"Kalliot suojaa mua

Kun mä tahdon rakastaa sua

Lauluihin valaiden

Ja sun kainaloon nukahtaen

Luottaen lepäämään

Vahingoitettu jää

Kätes sun vielä mua silittää"

Vaikka tää ei johtais mihinkään.

Haluaisin sanoa, että menee hyvin... Mutta en tahdo valehdella. Oikeasti mulla menee tosi surkeasti... Mutta mä yritän tehdä kaikkeni, että löytäisin jostain taas sen paremman olon, paremman elämän. Mun on vaikea hyväksyä itseni, mun on vaikea iloita pienistä asioista. Vaikka mä miten yritän niin lopulta ajattelen kuitenkin negatiivisesti, aina ja kaikesta. Olen aina se pessimisti... 

Mä tsemppaan muita ja uskon heidän selviävän, mutta itseeni en usko. En usko, että selviän. Mä haluaisin uskoa, mutta mä olen romuttanut toivon jo liian monta kertaa. Mun elämältä menee pohja kokoajan. Tie jolla mä kuljen loppuu kokoajan. Mä kompastun polun varrella oleviin kiviin ja putoan lopulta syvään kuoppaan. Liian syvään kuoppaan... Sitten mä nousen ja tuijotan pimeyttä. Mä en näe mitään, mä vaan tunnen... Tunnen kivun ja mä pelkään, pelkään ihan liikaa... 

Siellä mä olen määrätyn ajan ja lopulta pääsen pois kuopasta joka kerta eri tavalla. Joskus mä huomaan seinämässä olevan köyden ja tartun siihen. Joskus mä tartun jonkun ihmisen käteen, ja hän auttaa minut ylös. Mutta usein mä vaan kiipeän jyrkkää seinämää ja odotan, että se matka loppuu. Välillä en jaksa kiivetä tai mun ote lipeää ja mä putoan alaspäin, joskus pohjalle asti, joskus vain hieman. 

Mä putosin tähän kuoppaan 13 vuotta sitten. Mä olen kiivennyt tätä seinämää ylös kaikki ne vuodet. Joskus mä olen jo nähnyt päivänvalon, nähnyt kauniin auringon. Joskus olen jopa jo tuntenut sen auringon lämmön kasvoillani. Mutta joka kerta se viimeinen askel kuopan reunasta on livennyt ja mä olen pudonnut taas. Mä en ole päässyt ylös ollenkaan. Mä olen jäänyt vankilaan, kuoppaan josta olen tehnyt kotini... Koska mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tuska, hyväksyä tämä elämä. En mä ole voinut muutakaan kun yrittää kestää tuska ja tämä kaikki.

Mä odotan sitä päivää, että mä pääsen tästä kuopasta. Mä odotan sitä hetkeä, kun mä näen auringon, enkä ikinä enää kadota sitä. Mä toivon sen päivän koittavan, kun muhun ei enää satu. Mä toivon, että se on mahdollista. Sillä mä en jaksa olla täällä enää, tässä kuopassa, tässä elämässä. Mä haluan parempaa, mä haluan onnen. Ja mä aion taistella, vaikka se ei johtaiskaan mihinkään. 

Sillä mä en luovuta ennen kuin mä tunnen auringon lämmön mun koko kehossa. Mä en luovuta ennen kun mun sydänkäyrä on suora. Mä en saa luovuttaa...