Sä haluaisit vaan olla näkymätön.

Sanat hukkuvat pimeyteen, niin pimeään etten itsekkään enää totuutta nää. 

"Mun on paha olla, mutta se ei vaan näy."

En näe itsekkään sitä, en halua nähdä. Suljen silmät ja ajattelen, että jos en syö niin olen onnellinen. Saan onnistumisen tunteen ja mitä mä olen "onnellinen". Vaikka olen kulkenut kohti loppuani siitä asti, kun vuosi vaihtui. Kun tein uuden vuoden lupaukseni... Mä päätin jo silloin, mä luovutin jo valmiiksi. Voiko selvitä jos elämänsivut on lähes kokonaan mustaa? Voiko todella selvitä, jos minut on romutettu niin alas etten tunne enää itseäni? Mä en oikeasti tunne... En osaa kertoa musta mitään, millainen olen, miltä näytän. Peilistä mua tuijottaa vaan suuri virhe, jonka pitäisi jo kuolla. En tunnista katsetta jonka nään. Se ei ole minä, se ei ole kukaan. Se on joku jota ei ole, joku joka kuoli... 

Kävelen, enkä mä tunne mitään muuta kuin kivun joka askeleella. Silmiin nousee kyyneleitä, joita yritän peittää. Itken sillä metsäpolulla ja astuessani kadulle mä kuivaan kaikki kyyneleet. Mä alan vaan hymyillä ja tuijotan synkkää tummaa katua... Mietin miksi kuljen taas täällä, mihin mä oon taas menossa? 

Katselen katukuvaa näillä tyhjillä silmillä. Silmillä jotka eivät näe ja mielellä joka kykeneen tuntemaan vain kipua. Sumuharso peittää minut ja se peittää maailman. Se ei anna mun tuntea. Olen elänyt vain sumussa nämä vuodet. Olen pitänyt pahuutta kädestä kiinni. Se on ollut ainoa, joka mua ymmärtää. Se on ollut ystävä, joka vie mua kohti tuhoa. Aina mun ystäväni sai mitä tahtoi. Aina se sai minut tottelemaan. Kaikki hävisi sumuun, mun elämä siirtyi muistoihin. Niitä joita mä mietin kaivaten. Pientä lasta ja sen aitoa iloa. Ei tietoa pahasta olosta, ei ajatusta kuolemasta. Se 9-vuotias oli vielä onnellinen, se ei pelännyt... Kunnes sen maailma romahti täysin... Kaikki muuttui ja minä vähitellen sen mukana.

"Näen silmissäin vuotavan kyyneleen

Putoavan mun tyhjään huoneeseen

Ei mikään ei palaa

Ei mikään ei palaa ennalleen..."

"Sä oot ihan niin kuin se Näkymätön Ninni..."

Eräs omahoitajani nimesi minut kerran Ninniksi yhdellä osastojaksoistani. Mä kuljin tiuku kaulassa, että tuntisin eläväni. Siitä se nimi varmaan tuli, vaikka hän perusteli sitä muutenkin. Hän kysyi aina "Mites Ninnin päivä on mennyt?" 

Kyllä minä toivoin olevani näkymätön. Toivoin, että voisin vain kadota. Että mun ei tarvisi olla itseni kanssa...