"Olen ylpeä itsestäni."

 

Yritän takoa tuota lausetta mun päähän. Se on vaikeaa, välillä hyväksyn sen ja välillä romutan ihan täysin. Mut nyt mulla olisi oikeasti syytä olla ja se tuntuu ihmeelliseltä... 

Leipominen on mulle, kuin uni. Silloin voin unohtaa kaiken. Mulla hetken lupa hengittää ja keskittyä vain siihen. Huomasin ensimmäistä omaa reseptiä kehitellessä, että tää on mun juttu. Tätä mä osaan oikeasti ja tästä mä tykkään! Mun sisinpäni valtasi outo tunne, tapahtumaketju, joka johti tähän. Olisiko tämä mun tarkoitus? Leipominen? Pitäisikö mun mennä opiskelemaan kondiittoriksi, pitäisikö perustaa kahvila vai pitäisikö vaan kylmästi todeta ettei se kuitenkaan onnistu. Hylätä tämäkin "haave" siinä pelossa, että taas epäonnistun. Saan aina negatiivisensävyn näihin teksteihin, se on kai vaan tapa... 

Mä olin ihmeissäni miten palaset loksahtivat ja tunsin jonkun lämmön sisälläni. Silmät kirkastuivat, kun toisella yrittämällä sain reseptin toimimaan. Olin jopa vähän ylpeä itsestäni. Se on tosi harvinaista... Yritin etsiä vikoja, ehkä niitäkin vielä löytyy. Ja alan listata niitä kuitenkin jossain vaiheessa... Vaikka kaikki ketkä maistoi niitä niin tykkäsi. Huomasin, että tämä se on... Mun juttu, mä tykkään tästä. Kun leivon niin pääsen hetkeksi ihan toiseen maailmaan, pois kaikesta tuskasta mitä koen. Ja tämä tunne tuli vasta nyt, kun ymmärsin luoda jotain uutta mitä ei vielä ole. Tuntui uskomattomalta, mä pystyin johonkin muuhunkin kun itseni tuhoamiseen! Mä pystyin jopa myöntämään mielessäni, että mä onnistuin. Että mä rakastan tätä... 

Kuitenkin on varjopuolia... Kuitenkin on se ruoka mikä pelottaa, mikä ahdistaa. Ja asiat sen ympärillä. Ehkä mä keksin jotain tai sitten tämäkin jäi vaan ajatuksentasolle, mun on niin vaikea toteuttaa asioita. 

Tärkeintä on, että sain huomata pystyväni tuntea hyvää. Että sain olla ylpeä itsestäni. Sain tuntea osaavani jotain. Pääsin hetkeksi pois kaikesta tuskasta. Kuin uneen missä mun ei tarvi huolehtia mistään.