Kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen.

Mun piti tulla kirjoittamaan jotain positiivista, mutta mä en pysty. Mä en löydä mitään, en yhtään kaunista sanaa. Ne kauniit sanat ovat hukkuneet pimeyteen. Mä olisin jo valmis hyppäämään, valmis lentämään. Valmis lopettamaan tämän tuskan. Haluan vaan pois, enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin elämää mä tahdon kuolla. 

Mä en jaksa näitä päiviä. Yritän silti, yritän ja yritän etsiä valoa ja voimaa. Mutta mä en löydä mitään, en ainuttakaan valonsädettä. Silti mä hymyilen, että edes se toisi paremman olon... Mutta ei sekään tuo mulle mitään. Aika valuu hukkaan, tiimalasin hiekka valuu silmieni edessä. Enkä mä ole saavuttanut mitään, mä en ole löytänyt iloa ja tarkoitusta. Elämä ei ole antanut mun voida hyvin ja aika loppuu. Se loppuu... Onko se mun vika, että elämä teki minusta epävakaan? Onko kaikki vaan mun syytä ja saamattomuutta? Olenko minä vaan niin huono, että minä itse olen valinnut voida huonosti? En tiedä... Vihaan elämää, mutta elämäkin vihaa minua. En jaksa vaan enää. Otan opamoxin ja yritän hengittää. Yritän olla ajattelematta kuolemaa. Yritän vaan... Mutta en mä osaa... Mä oon liian pohjalla. 

Mä tahdon pois. 

Mun on liian paha olla. 

En osaa huutaa, vaikka sattuu. 

Osaan vaan itkeä yksin hiljaa.

Ja tiedän, että nyt en voisi enää selvitä. 

Jos mä päätän luovuttaa.