Enkelivuosi.

Nyt vasta huomaan, että syksy on tullut. Istun kallioiden päällä, paikassa johon liittyy monia hyviä muistoja parhaasta ystävästä ja lukioajoista. Pieni sade tuulee kasvoilleni, mutta se ei haittaa. Mä katson pientä metsää ympärilläni, sitä samaa metsää jossa kävin esikoulussa retkellä. Tuo metsä on hakattu pienemmäksi ja siitä on tehty kaupan parkkialuetta. Se on surullista, mutta onneksi siitä on edes tämä pieni pala jäljellä. Lehdet lentävät tuulenpuuskan voimasta ja mä tunnen vaan haikeutta. Vaikka pidän syksystä eniten, en osannut odottaa sitä vielä(kään). 

Tänään on hänen syntymäpäivänsä ja huomenna on se ikävämpi päivä. 12 vuotta on kulunut tai oikeastaan vaan valunut ohitseni. Lipunut kivussa ja tuskassa. Ja edelleen mä toivon, että olisin itse kuollut. Että sä olisit saanut elää. Olisit elänyt paremmin, kun minä. Mä tiedän sen... Minun on ikävä edelleen ja sattuu ajatella, että olisit ollut kohta jo nuori etkä enää lapsi. Olisit ollut varmasti valloittava poika. Sinisilmäinen ja ruskea hiuksinen, ihana pikkuveli. Mutta sä et saanut olla sitä, vaikka olisit ansainnut. Koska elämä oli myös sulle julma. Niin kuin se on ollut mulle julma siitä asti. Kunpa olisit saanut enemmän, kuin yhden päivän. Syntymäpäiväsi. 

Hyvää syntymäpäivää rakas. ❤