Saan kuulla taas ilkeitä sanoja, ivallista naurua sanomisilleni. Mun perhe vihaa mua. Mun velikin alkaa kääntää kelkkaansa muun perheen puolelle. Sekin on jo vähän ilkeä mulle. Mä mietin mitä mä oon tehnyt väärin... Mä en ymmärrä. Nää oudot kokemukset jatkuu, enkä enää uskalla puhua niistä kellekkään. Niitä on kokoajan ja mua pelottaa. Isoäiti sanoi, että älä pelkää niitä tuntemuksia. Se onneksi vielä välittää, eikä vihaa mua.
Mä valun alas, mä vajoan
Hiljaa tomuksi hajoan
En jaksa hengittää
Ilma on liian raskas, että pystyisin elää
Kipua tulee kaikkialta
Jopa niiltä rakkaimmilta
Jotka vaan haluaa satuttaa
Jotka nyt vaan vihaa
Ei ne halua tälläistä lasta
Surkeaa ja epäonnistunutta, vääränlaista
Mä kaadun, mä putoan
Tää ei ole se elämä mitä haluan
En jaksa kävellä
Askel on liian jähmeä
Kipu ei lopu minusta
Eikä pisarat maailmasta
Ne pisarat tahtoo vain satuttaa
Ja mieleni suruun hukuttaa
Ei kukaan halua tälläistä ihmistä
Joka valoisantien kadotti silmistä
Mun on kauheen vaikea uskoa, että sun perhe vihais sua :/ Ne varmasti välittää vaikkei osaiskaan ilmaista sitä oikein. Jos sä yrittäisit jutella niille siitä, että susta tuntuu tolta? Vois ehkä auttaa <3
VastaaPoistaJoo niin, annan niille vielä mahdollisuuden. Tein sellasen kortin missä on vanhoja valokuvia ja pieniä ajatuksia. Ehkä sillä saan keskustelua, kun sitä ei suoraan pysty saada tässä perheessä.
VastaaPoistaToivotaan, että auttaisi.
Ymmärrän ajatuksesi ja tunteesi, ite kamppailen myös perheeni vihaa/halveksuntaa/ilkeyttä vastaan. Enkä yhtään tiedä mitä niin pahaa oisin tehny että sellaista käytöstä ansaitsisin. Voin siis pikkusen ymmärtää millaisia epätietoisuuden hetkiä käyt läpi. Paljon voimia! Toivon todella ettei asiat ole niin että perheesi vihaisi sinua.
VastaaPoistaKiitos.. Kyllä ne sanoi, ettei vihaa. Mutta käyttäytyy niin kuin vihaisi kuitenkin... Että en tiedä.
Poista