Musta lammas.

"Silmät auki märkä tie
Edessä vain pimeää
Kiidän kuinka lujaa lie
En enää mitään nää
Silmät kiinni huudan
Vastauksetta jään
Musiikin huumaan
Olen rikki elämään"

Jään yksin, tuijotan vaan... Katson, kun ne nauraa. Kun ne puhuu mihin huvipuistolaitteeseen aikoo mennä. Minulla ei ole lupaa tulla mukaan. Ei minua haluta, perheen mustaa lammasta... Jämäpalaa, tahraa ikkunalasissa. Tyttöä, joka pettää lupaukset. Joka vaan yrittää kuolla, vaikka lupasi elää. Hän, joka puhuu sekavia, tuntee tuskaa. Itkee ja huutaa. Vihaa, jonka jälkeen taas rakastaa. Ei sitä tyttöä haluta perheeseen... Se halutaan unohtaa. Äidin mielessä vain lapsi hymyilevä, joka olin kauan sitten. Ei ne kysy "Haluatko mukaan?" Ne on niin kuin ei näkisikään, että istun samassa pöydässä. Nousen pöydästä ja lähden kotiin. Täällä on sentään yksi, joka mua rakastaa. Pieni valkomusta kissa, jolle mä olen se rakkain kaikista. 

Haluaisin ottaa niiltä vara-avaimen, haluaisin hakea mun lääkkeet itselleni. Haluaisin ettei mun tarvisi enää käydä siellä. Kun saan aina kuulla raivoamista, kokea vihaa, välinpitämättömyyttä. Sitä etten kuulu sinne. Että mua ei kaivata. Elämä jaksaa satuttaa, viedä rakkaat pois yksi kerrallaan. Elämä jättää mulle vaan tuskan. Se on viimeinen mikä lähtee, kun mä kuolen. 

Pian on heinäkuu ja mä kuulen sen taas vahvemmin. Sä pystyt siihen... Hentoinen heinäkuu, älä tuu... Sä tahdot, sä tahdot ja tahdot...
Ja minä en saisi syödä