Syvältä pelastettu.

"Ja niin sä tiedät
Valo löytää, valo löytää sun luo
Ja niin jos uskot
Valo löytää, valo löytää sut"

Minuun ei satu niin paljon nyt. Mä olin hyppäämässä tänään junaan, joka ei tule takaisin. Minun piti mennä, jättää kaikki ihmiset, koko elämäni. Niin mä olin päättänyt silmät sumuisena. Mutta jotain tapahtui, jokin pelasti. Ihminen joka tuntuu välittävän minusta, jolla on paljon samoja piirteitä kuin minussa. Hän saa minut hymyilemään, hän on kiltti ja hyväsydäminen. Mä olin pohjalla, ihan hajalla, valmiina luovuttamaan. En sano, että kaikki on hyvin nyt. Mutta paremmin, kun hetki sitten. Jokin haluaa mun selviävän. Jokin haluaa, että pidän kiinni elämästä ja taistelen kunnes sydänkäyrä on suora, niin etten itse ole tahallisesti vaikuttanut siihen. Jokin on pelastanut minut aina... Ihminen, tapahtuma, teko, sanat. 

Ehkä mulla on tarkoitus, jota en vaan ole vielä löytänyt. Mä tiedän, että vajoan vielä. Että täytyy taistella edelleen. Joku pitää minusta huolta, mä luotan siihen. Ehkä se rakkain enkeli, jota en koskaan oppinut tuntemaan. Jonka haudalla aion viedä kynttilän. Hän tahtoo, että selviän. Että elän tämän elämän, koska hän ei saanut sitä. Mä uskon niin, haluan uskoa. Hän on rakas ja aina mun veljeni. Vaikka munhan olisi pitänyt olla se suojeleva isosisko. Niin sä sait sen tehtävän. Tehtävän kantaa minua, ettei mun voimat lopu kesken. Ja jos ne loppuu, niin sä pidät silti kiinni. Etkä anna mun mennä, niin kuin olin ajatellut. 

Nyt näen veden pinnan, en enää ui niin syvällä. Näen himmeästi auringon, uin sitä kohti. Olen pääsemässä pintaan, ehkä. Pelkään liikaa, etten jaksakkaan. Etten jaksa uida sinne ylös. Pelkään, etten sovi sinne maailmaan. Läheltä vedenpintaa mä katson tätä maailmaa. Se on omalla tavallaan ihan kaunis. Mutta onko se tarpeeksi? Tarpeeksi, että uisin ihan pintaan. Sillä pelkään romahdusta, syvyyteen vajoamista. Se menee kuitenkin niin. Onko pohjassa kotini, meren syvyyksissä? Kuulunko sinne taisteluun, ikuiseen vajoamiseen ja pinnalle nousuun? Mihin mä kuulun, vai kuulunko minnekkään? Näenkö pinnan, pääsenkö ihan ylös? Mä en tiedä edes tahdonko, osaanko. Vaikka pinnalla olisikin kaunista, vaikka aurinko lämmittäisi ja mä hymyilisin aidosti. Olisinko siltikään onnellinen?