Aamulla en herää todellisuuteen.

Näen paljon mutten näe mitään
Sanat haihtuu tyhjään pimeään
Minä ajelehdin aalloilla, myrskyssä
Järki ei meinaa pitää mua pystyssä
Aallot on liian suuria ja minä liian pieni
Syvälle pohjaanko vie nyt tieni
Kadotin kasvot sumuun
Pellon aamun utuun
En näe niin kuin näin joskus ennen
Kadotin jo eilisen
Miksi tätä kutsutaan
Kun sumu syrjäyttää järjen ja tunkee maailmaan
Kun entinen katoaa
Ja mieli vaeltaa
Kun herään aina aamuun uuteen
Mutten koskaan siihen todellisuuteen

Kirjoitan täällä osastolla runoja, saan tunteeni niihin. Hoitajat lukee niitä, näkee mun sisimmän paperilla. Lääkäri ei uloskirjannut, vielä. Ehkä ensiviikolla ja siitä tiedosta menin niin paniikkiin, että lääkäri joutui rauhoitella. "Ei me sua ulos laiteta yksin pärjäämään huonossa kunnossa." Silti mä pelkään sitä. Tänään tapasin tulevan terapeutin ja aloitan terapian, kun pääsen osastolta pois. Lääkäri tahtoo, että menen lomalle huomenna, yölomalle. Mua pelottaa, enkä haluaisi nähdä ketään tälläisenä, kun nyt olen, näin sekavana. Illalla olo on aina entistä sekavampi ja epätodellisempi. Päivälläkin on sumua. Lääkäri puhuu dissosaatiosta ja kaksisuuntaisesta mun epävakaan lisäksi. Muttei tee diaknooseja. Niin sekava olo, sumuinen. En muista eilistä, en muista edes kuka olen. En tiedä olenko tässä, kun on niin tyhjää. Herään aamulla, mutta en koskaan oikeasti herää. Lääkepitoisuus veressä nousee ja minä voin silti näin. En mä uskalla, mä pelkään. Mä hyödyn terapiasta enemmän hoitajien ja lääkärin mielestä. Mutta mä pelkään, pelkään sumua mun päässä.