Hukuta minut synkkyydestä pois.

Epäonnistuva surkimus. Syön liian vähän ja oksennan liikaa. Eilen tervepuoli sanoi, että mun pitää yrittää kovemmin. Mutta miksi kodin peili näyttää läskin kehon ja muut peilit laihemman? Housut roikkuu päällä. Olenko laihtunut? Mä en pysty syödä lämmintä enää. Lämminkuppeja vaan... Ruoka loppuu kaapeista, en jaksa ostaa lisää, eikä ole oikein rahaakaan. Turhaa... Enää on jäljellä pilttejä, lämminkuppeja, 1 ja puoli purkkia maitorahkaa, rasvatonta jugurttia. Muuta ruokaa ei ole. En mä tarvi edes ruokaa. Tarvin mä, mutta uskottelen vaan... Jos äiti tietäisi miten huonosti mulle menee niin se ilmottaisi mut johonkin sh-polille. En voi siis kertoa. Se luulee, että syön jo hyvin. Kun kotona esitän ja syön herkkujakin ja sitten otan kourallisen tabuja tai oksennan kotona. Mun elämä ei ole mitään. En edes päässyt sinne kuntouttavaantyöhön, kun mulle on taas myönnetty eläke eli en siis pääse mihinkään. Jumitan kotona ja mietin syömisiä. Mä en vaan jaksa enää, mutta en osaa parantuakkaan. Eikä se hyödyttäisi. Roikun rajoilla sairas-terve. En ole kumpaakaan. Olen niin väsynyt... Haluan kertoa jo jollekkin kuinka sattuu. Itken, kun kirjoitan. Mitä jos ei jaksakkaan enää? Haluaisin itkeä äidin sylissä, kertoa kaiken. Mutta en uskalla vaan... Pelottaa. Kuolema pyörii mielessä, taas... Aina välillä. Olen liian loppu tähän... Vihaan vaan liikaa itseäni. Itken ääneen, itsen kuinka sattuu. Silmälasit tahrautuvat. Näkö sumenee. Minä olen liian loppu välittääkseni. Pitäisi siivota, en vaan jaksaisi. En mitään... Miksi muut osaa parantua ja mä en? Etsivänuorisotyöntekijä kysyy onko mulla syömishäiriödiaknoosia ja mä sanon ettei ole. Vedän vatsaa taas sisään... Anteeksi olen pettänyt kaikki... Tervepuoli taistelee kuitenkin ja välillä nostaa päätään. En tiedä enää mitä tehdä... En pysty enää elää...

Itken mereen kyyneleitä rannalla. Rannalla, josta ei pääse mihinkään. Satamasta ei pääse toiseen satamaan. Kyyneleet valuu putouksena hiekalta hitaasti veteen. Minä olen ihan loppu ja silti hengitän vielä. Sitä samaa suolaista meri-ilmaa. En jaksaisi enää hengittää, se on liian raskasta. Mä haluan huutaa merelle lokkien kanssa. Lentää niiden mukana kauas luodolle. Itken vaan, itken... Lokit nauraa, mutta eivät tahallaan. Tärisen kylmässä tuulessa, kesä on vielä kaukana. Meri ei aaltoile. Kyyneleeni jään pinnalla. Eikä jää sula vieden talvea mukanaan. Peili tyyntä vaikka sisällä myrskyää. Myrskytuulta kyyneleiden seassa, jäänsirpaleita silmissään. Tyttö kulkee elämäänsä, kipuansa. Kyynelvaltakunnassa eteenpäin kohti pohjaa. Aalto vie jonnekkin pois... Jään pinnasta näen kyyneleet satuttavat. Lokit lentää pääni yläpuolella, ne nauraa yhä ja nyt tahallaan. Miksi sekin sattuu. Merelle mä kuiskaan, vie mut pois. Kauas pois, sinne missä ei enää satu. Anna aaltojesi kuljettaa tai jään pettää alta. Hukuta mut synkkyydestä pois. Kyynel vierähtää. Äiti muhun sattuu, mutta en uskalla kertoa. Meri kutsuu mun kyyneleeni tanssimaan aaltojen kanssa. Jää pettää... Mä en osaa tätä...