Piilostaan hän ei näe aurinkoa enää.

Pelkään, pelkää ja pelkään... Liikaa, liikaa, ihan liikaa. Mä lähden. Muistoksi jää kauheudet. Kylmyys saunassa ja suihkussa, oksennus suihkun lattiakaivossa ja vessanpöntössä, unettomat yöt sohvalla, viha kissoja ja ihmisiä kohtaa, tappohalut ja hirveät murha-ajatukset, linkkuveitsi taskussa kulkiessa paikasta toiseen, joka päivä kaupassa käyminen, rahan tuhlaaminen, jaksamattomuus koulussa, yksinäinen joulu, sadat kyyneleet, surkea terapia, jossa mua ei ymmärretty, käynti syömispolilla ja se, kun sieltä ei enää otettu yhteyttä, syömättömyys, laihtuminen, kituttaminen kaikella tavalla, yhtäjaksoinen tuska mun sisällä, viallinen mieli, sairaat ajatukset. Muistoksi jää myös hyvääkin. Pippuri ja yksi toinenkin hyvä ystävä joidenka kanssa kahviteltiin Pippurin luona, ihanat ihmiset koululla (kuraattori, ryhmänohjaaja), koulun keittäjät, jotka lämmittivät mulle puuroa ja hymyilivät, joiden kanssa pystyi jutella, ihana kirjakaupan täti, kauppojen henkilökunta, ihana avulias naapuri, hymyt Pippurin luona, hänen ymmärtäväisyys ja apu, leffaillat, salilla käyminen, uimassa käyminen (vielä, kun en ollut niin laiha), pitkät kävelylenkit, ihmisten avoimuus, minun muuttuminen ihmisenä, oivallukset mitkä asiat ovat elämässäni vialla. Paljon on tapahtunut, minä olen muuttunut huonompaan ja parempaan. Silti onneksi koin tämän matkan, sillä opin myös paljon hyvääkin. Vaikka syömisongelmat meni ihan äärimmilleen täällä ja koko aikana laihduin yli 20 kiloa... En tiedä mitä ajatella siitä. Olen sairas, myönnän. Mutta eilen ajattelin... Onko tämän syömishäiriö? Kun mun on helppo syödä, jos vaan haluan. Ihmeen helppo. Mä haluan tällä vaan satuttaa ja kiduttaa itseäni. Keksin kaiken, nämä ongelmat, että olisin jotain. Ja muodostin ongelman, joka oikeasti alkoi mennä sairaudeksi. Jota en halunnut, halusin vaan kärsiä. Paljon, paljon, paljon!

Nyt pelkään, todellakin pelkään. Tunnen vaan pelkoa... Pystynkö muuttumaan? En pysty, pelkään etten pysty. Liian vaikeaa, liian... Itkettää sillä olen liian heikko sairauden edessä. Miksen mä pysty? Mä yritin, mutta romahdin syvemmälle. Yritän vielä syödä, mutta kaikki kulkeutuu heti elimistöstä pois. En osaa tätä. Ruoka ahdistaa, mutta yritän syödä ettei olisi niin nälkä. Joku hokee ettei saisi syödä. Mutta uhmaan sitä, haluan tehdä edes jotain oikein. Tänään pitäisi syödä makaroonilaatikkoa. Nyt tuntuu etten pysty, mutta kyllä mä pystyn, kun saan sen lautaselle eteeni. Vaikein on vaan lämmittää se, koska mähän en tarvi ruokaa. Ei mun tarvisi syödä mitään. Tuntuu lihavalle. Eilen menin yhdeksän aikaan nukkumaan, kun lihavuus ahdisti niin. Pelottaa mun paino, mutta onneksi vaaka oli pakattu muuttolaatikkoon alimmaksi, enkä viitsinyt ruveta sitä kaivamaankaan. Piilotin sen sinne, ettei vanhemmat löydä, jos ne penkoo. Toivottavasti ei löydä. Olen lihonut, tiedän... Ja se ahdistaa. En tahdo, en tahdo, en tahdo. En vain tahdo!

Pelko katsoo mua silmiin liian lujaa. Se päätti rankaista taas. Minä olen taas niin heikko, haluan vaan unohtaa. Pelon silmät uhmaa, ne on niin vihaiset. Ne vihaa mua, sairaus vihaa mua nyt. Kulkeudun pohjaan, taas niihin samoihin mutiin, jossa olen ollut jo liian kauan. Mä katson aurinkoa pinnan alta, mutta en tunne sen lämpöä. Luinen kehoni ei tunne sitä lämpöä. Aurinko on kylmä. Se jäätyy kasvoilleni. Se menee mua karkuun, eikä päästä mua ylös vedestä. Vesi on niin kylmää, se jäädyttää minut pohjaan. Jään talven viimeisten jäiden alle ja odotan niiden sulavan. En tiedä milloin ne sulaa, en tiedä milloin pääsen pois. Tiedän vain, että nyt olen täällä ja nään ne säteet, jotka sulattaa kantta hitaasti. Minä vaivun epätoivoon ja tiedän etten pysty nousemaan ylös, vaikka jää sulaisikin.

Tahdon jäädä tänne, mä tahdon jäädä tänne liian kovasti. Antakaa mun jäädä. Äitini ei anna, hän pitää huolen, että parannun. Hän ei jätä mua pohjaan. Hän rakastaa liikaa, että ei antaisi mun jäädä tänne. Hän pitää huolen, hän pitää huolen. Hän on ainoa toivoni, ellen lakkaa puhumasta hänelle. Ellen ala valehdella. "En mä ole laihtunut" "Kyllä mä syön" "En mä oksenna" "Teen täällä itse ruokaa" "Olen päässyt eteenpäin" "Olen ottanut apua vastaan" Vaikka en olisi tehnyt mitään noista. Pelkään, että sairaus laittaa mut valehtelemaan, koska sen osaan liian hyvin. Pelkään, että kaikki jatkuu tai menee pahemmaksi. Pelkään, että pikkusiskoni oli oikeassa kysyessään "Joutuuko Ehjä-Erika sairaalaan?" Jos hän olikin oikeassa. Jos mä kuolenkin, enkä voita. Jos mä en selviäkkään...