Peilikuva maailmasta, joka ei ole todellista.

...Eihän voi olla?

Tunnen selkänikamat junan pehmeää penkkiä vasten ja olen jäässä. Mietin yksinäisyyttä ja vajoan maailmaani. Maailmaan mistä ei todellisuudesta ole tietoakaan... Minulla on tänään kolme paitaa päällekkäin, farkut ja kollarit, ulkona niiden päällä vielä toppahousut. Minun on kylmä kokoajan. Mietin missä on enää järkeä, onko missään? Mä tuskin enää menen sinne kouluun, laitoin jo sinne viestiä. Ketään ei edes kiinnosta, vaikka en menisi. Minuakaan ei kiinnosta. Jättäydyn mielummin pois... Lopetan polikäynnit, ne ei ymmärrä mua, niistä ei ole apua, ne ei osaa auttaa... Minä en tiedä haluanko taas kuolla, tuntuu ainakin siltä. Ei mun elämässä ole enää järkeä... Sattuu niin, että vaan itken. Haluan olla vaan yksin, haluan kadota. Ei minulla ole enää mitään. Lämminruoka alkoi taas ällöttämään. Mä en osaa syödä täällä yksin, perheen luona osasin paremmin. Tunnen kuinka kipu lävistää kehoni. Minä olen väsynyt taistelemaan, annoin pahan voittaa. Äiti sanoo junan ovelta "Yritä syödä siellä." Mutta totuus on etten vaan pysty.

Sisälläni myrskyää yhtä kovaa, kuin ulkona viimeyönä. Aurinko ei paista tähän vankilaan, tuuli ei tyynny mielestäni pois. Sumu täyttää taas kasvot kalpenevat. Enkä saa kipua pois itsestäni. Haluan vaan pois, koska minulla ei ole mitään. Minua ei haittaa vaikka tämä tappaisi minut. Mä olisin jo valmis nukahtamaan. Maailmani on nyt liian kipeä, ei sitä voi teipillä korjata. Se halkeilee vaan, tekee mieleen säröjä. Silmiin lasisia kyyneleitä. Pisarat kasvoillani jäätyvät, keho kylmettyy, eikä se enää jaksa. Sydän viilenee, lyö vain hitaammin kohti omaa kuolemaansa. Mä olen jo kuollut, kuolleen näköiset kasvot tuijottaa peilistä. Silti mä kävelen kovempaa, huudan lujempaa, mutta ei kukaan kuule sitä huutoa joka onkin vaan kuiskaus. Kuiskaus kipeästä uudesta aamusta. Lastenohjelmista, joita katson tyhjillä silmillä tv:stä, enkä pääse niihinkään kiinni enää. Mä vaan tunnen hengityksen ja siitä tiedän, että taidan olla elossa. Mä kuljen kohti loppua, mä en saa itseäni pysähtymään. Minä, se iloinen tyttö, joka taas perheen luona nauroi ja hymyili. Joka kaatoi salaa lääkkeitä purkista matolle ja otti yliannostuksina. Jatkoi hymyilemistä, esitti, että osaa syödä. Että ne luulee mun osaavan syövän nyt kotonakin. Heitin ruokaa roskiin, jätin lautaselle ja huuhtelin ne lavuaariin, heitin junamatkaeväitä roskiin, halusin syödä vaan kaikkea pientä, jätin saamani suklaat kotiin, valehtelin isoäidille, että olin juuri syönyt kun menin siellä kahvipöytään, valehtelin äidille, että olin syönyt ruokaa päivällä, kun se oli töissä, otin lisää lääkkeitä veden kanssa... Huijasin vaan kokoajan. Nukuin rannekoru kädessä, näpräsin sitä ja ahdistuin ruokamääristä.

Minä en enää tiedä... En enää tiedä... Anteeksi, mutta en tiedä... Päästä minut pois syömishäiriö, tapa minut...