I will try to fix you...

Mua pelottaa... Mä toivon, että jokin korjaisi minut kokonaan. Muuttaisi minun synkän mieleni valoisaksi. Mä vaan toivon, koska en muuta voi. Usein en edes uskalla toivoakkaan sillä pelkään sen tuovan epäonnea. Haluaisin vaan niin paljon olla ehjä jälleen... Minä yritän korjata sinut ja minä toivon, että sä korjaisit myös minut. Me olemme erillään rikkinäisiä, mutta yhdessä olemme ehjiä. Me olemme vahvoja. Siis anna minun korjata sinut niin sinä voit korjata minut.

Olen rikkinäinen, kun katson ulos tästä junanvaunusta. Pelkään, että et olekkaan vastassa, kun avaan vaunun oven ja astun ulos pimeään yöhön. Pelkään, että olenkin yksin vieraassa kaupungissa. Pelkään sitä niin paljon...

Minä matkaan tämän pimeän yön halki ja odotan pääseväni sinun luo. Minä katson ulos pimeyteen vaikka en näe siellä mitään. Tahtoisin nähdä edes pienen valon, joka kertoisi mulle ettei mun tarvisi pelätä. Pelkään pimeyttä, synkkyyttä ja kiirettä vaihtaa junaa alle kymmenessä minuutissa.

Yritän sulkea pelon pois, mutta mä en pysty. Sisinpäni vapisee ja mieleni ahdistuu. Mä joudun pelätä vielä kaksi tuntia. Se on liikaa, mä kuolen tähän pelkoon. Mä haluaisin edes joskus luottaa siihen, että kaikki menee hyvin... 

Hirviön varjo.

Jos mä olenkin oikeasti vain hirviö, enkä mitään muuta. Ei mua voi koskea, mua ei voi pitää kädestä. Sillä mua ei oikeasti ole olemassa. Mä olen vaan hirviö, se joka on kokenut liikaa. Hirviö, joka täytyy kiertää kaukaa. Kun mä katson peiliin niin mä näen hirviön. Mä näen oudot kasvot, jotka ei ole mun. Mua ahdistaa se kuka katsoo mua peilistä. Mä haluan sulkea sen kuvan pois mun mielestä. Vaikka maailma näyttää paljon kauniimmalta niin mä tunnen yhä sen sumun, sen etten saa kuitenkaan mistään kiinni. Mä olen vaan hirviö, joka ei ansaitse mitään. Ei varsinkaan rakkautta...

Mä en edes osaa rakastaa, en tiedä mitä rakkaus on. Tiedän vaan mitä on kipu ja tuska, en tiedä mitään siitä hyvästä. Pelkään hirviötä, joka yrittää viedä mua kokoajan takaisin pohjaan. Nyt en osaa nukkua, kun mä ajattelen vaan, että oon niin hirveä. Tiedän, ettei kukaan voi rakastaa hirviötä. Mua pelottaa niin. Mä en halua olla enää hirviö, mutta mä en saa mennyttä katoamaan. Mä en sa tehtyä tekemättömäksi. Mä en voi poistaa mielestäni mitään. Voisinpa vaan murhata sen hirviön. Unohtaa kaiken ja vaan olla. Mutta mä en voi..

Et voi mua rakastaa

Sillä minä olen hirviö

En pysty kokemaani unohtaa

Kun tää on taas synkkä yö

Kristallisia kyyneleitä 

Mä itken peiton kulmaan

Mietin onko olemassa suojelusenkeleitä

Jotka pitäis meidät yhdessä ainiaan

Älä rakastu hirviöön siihen

Mun täytyy sua varoittaa

Vaikka sulle hymyilen

Mun täytyy jo lopettaa

Murhata hirviö sisälläni

Tai vaan unohtaa tunteeni

Kunnes tämä maailma kauas katoaa.

Herään valkeaan aamuun. Ensilumi on satanut ikkunani alle. Minä katson sitä lumen peittämää maata ja mietin hiljaa mielessäni, että pian on joulukuu... Se kuukausi jolloin minun piti lähteä pois... Mutta nyt mä olen lähes kokonaan unohtanut sen. Mä olen unohtanut kuoleman ja alkanut ajatella elämää. Vaikka mä pelkään, niin mä yritän vähän hymyillä. Pelkään romahdusta, pelkään, että paha olo tulee takaisin ja valtaa minut jälleen. Pelkään sitä ihan liikaa... Mutta samalla mä mietin Häntä, mutta en uskalla kuitenkaan toivoa liikaa. Pelkään, että Hän lähtee niin kuin kaikki muutkin aina ovat tehneet... Hänellä on sama pelko kuin minulla ja se on ehkä hieman helpottavaa. Näen Hänet uudelleen ensiviikolla... Menen Hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Minua jännittää...

Kuitenkin mä olen alkanut syyttää itseäni muiden pahasta olosta. Mä pelkään, että se on mun syytä... Luulen, että olen vienyt heidän hyvän olonsa ja antanut heille minun huonon oloni. Ajattelen heti, etten saisi voida hyvin, kun muut joutuu sitten kärsiä mun takiani. Heti, kun mulla menee paremmin, niin mun kavereilla ja muilla tutuilla menee huonommin. Tuntuu pahalta, kun minä pääsen ikäänkuin helpolla ja he kärsivät takiani... Yritän hokea itselleni, ettei se voi olla näin. Mutta mä olen aina tottunut syyttämään itseäni kaikesta. Kaikki on aina mun syytä, itseään on niin helppo syyttää.

Talvi saapuu ja minä olen elossa. Minä näen talven, minä näen ehkä joulunkin. Ehkä jopa uuden vuoden raketit. Ehkä ensivuoden, ehkä vielä monta vuotta... Koskaan ei tiedä mihin elämä vie. Mutta minä en tahdo, että se vie minua enää sairaalaan ylinnostuksen takia. Enkä tahdo, että se vie minua hautaan... Nyt mä tahdon nähdä, nähdä uusin silmin tämän maailman. Nähdä sen Hänen kanssaan... 

Ja mä toivon, etten enää romahda siihen kiviseen pohjaan... En tahdo enää syvyyksiin. En tahdo olla pohjassa seuraavaakin 12 vuotta... Olisiko mun aika viimein elää? Olisiko mulla lupa olla viimein onnellinen?