Oon täällä jossain päässä pelkkää kohinaa.

Lääkkeet kolahtavat yksitellen pieneen peltirasiaan, joka aamu ja ilta. Mä päätin hetken aikaa sitten etten enää ota niitä. Ei niistä ole mitään hyötyä edes. Mulla on niin monimutkainen ja vaikea mieli, ettei lääkkeet pysty sitä korjata. Äiti ei edes tiedä, että lopetin ne. Dosetti täynnä lääkkeitä, jotka päätyvät siihen samaan rasiaan. Jos tarvin niitä joskus... 

SCID-testien tulokset tuli... Ja sain kuulla saman vastauksen minkä tiedän jo. Epävakaapersoonallisuus. Mä vihastuin siitä. Sanoin, että turhaa kävin 8 kertaa siellä. Ei ollut kaksisuuntaista, ei dissosaatiota, ei syömishäiriötä. Ei mitään diaknoosiksi riittävää. Sain vaan juuri tuon mille ei voi tehdä mitään, mihin ei mikään auta. Elämä on epäreilu. 

Juttelin mun muistivaikeuksista lääkärille ja se sanoi, että voi tehdä mulle muistitestin. Lääkäri epäili silloin dissosaatiota, mutta testit ylilääkärin kanssa osoitti ettei ollut. Oma lääkäri sanoi ettei kukaan ole sitä kieltäny etteikö se voisi olla pysyvää. Otin niin paljon niitä lääkkeitä silloin. Vaikka ensin sanotaan, että se menee ohi. Niin nyt aletaan jo uskoa siihen pahempaan. Jos mun elämä onkin unohdusta koko loppu ajan mitä elän... 

Mua kehutaan siskon juhlissa. Nätti mekko, hienot kengät, kylläpä tässä on kauniita naisia rivissä. "Olit niin kaunis tänään." Mä kiitän, vaikka en usko sanaakaan. Otan salaa pieniä keltaisia tabletteja etten lihoisi. Hymyilen ja äiti sanoo, että näytän tuimalta. Mua ahdistaa... Halusin vaan vajota maan alle. Kasvot leventyneenä oksentamisesta ja mä vaan hymyilen. Niin kuin osaan ja yritän istua niin ettei jalat näyttäisi niin läskeiltä. Sen naapurintytön, (jolla oli anoreksia) vanhemmat on juhlissa. Ne katsoo mua. Mä olen liian lihava. Otan vielä lisää keltaisia tabletteja ja heräilen yöllä. Tänään niitä menee taas paljon. Juhlat, joihin on pakko mennä. Pakko esittää. Serkku ei syö mitään niissä juhlissa, se on nuori ja tosi laiha. Mua pelottaa sen puolesta. Toivon, että se syö tänään veljensä juhlissa. Hän ei puhu mitään, kaikki muut puhuvat hänen ajatuksensa. Ehkä hänellä on paha olla. Kukaan ei vaan näe sitä, paitsi minä. Joka tiedän miltä tuntuu elää suvussa jossa ongelmista ei ole hyvä puhua. Eikä oikeastaan edes saisi puhua... Me vaan hymyillään ja ollaan hiljaa. Katsotaan lattiaan ja leikitään ettei meitä olekkaan. 

"Hän katselee ja kuuntelee niin hiljaa

Kun muut keskenään juttelee

Hän raapustaa taas salaa runojaan

Päiväkirjaansa punaiseen

Mä tuijotan vaan

Kun hän kirjoittaa

Ei kukaan muu ei nää, ei huomaa

Ei kukaan tuu häntä mukaan hakemaan

Ei kukaan muu ei nää, ei huomaa

Siksi paperille jakaa tunteitaan

Hiljainen, hiljainen tyttö yksinäinen"

"Samaa kuuta katsotaan."

-20 astetta, minä kävelen ulkona ja puhun puhelimeen. Pakkaslumi narisee kenkienipohjassa ja hengitys höyryää, minun on kylmä. Mutta en välitä kylmästä, kun saan jutella sinulle. Puhelut venyy joskus kahden tunninkin mittaisiksi. Puhutaan vaan kaikkea mitä mieleen tulee. Ilta alkaa kääntyä yöksi. Minä istun portaalla ja mua pyydetään jo sisälle. Sanovat, että menevät jo nukkumaan. En osaa lopettaa puhelua, se on aina yhtä vaikeaa. Etkä sinäkään osaa. Olen nuori ja helposti ihastuva. Niihin sinisiin silmiin ja ruskeisiin hiuksiin, katseeseen jota en osas edes kuvailla. 

Ja niin me tavattiin siinä talvisessa kaupungissa. Sä kerroit siitä paikasta ja käytiin kahvilla, jonka sä tarjosit. Availit mulle ovia, oikea herrasmies. Käveltiin ulkona lumisilla kaduilla ja juteltiin. Olisin tahtonut tarttua sun kädestä kiinni liikennevaloissa, mutta en uskaltanut. Sä saatoit minut junalle takaisin ja halasit mua lujasti. Kukaan ei ole sen jälkeen halannut mua niin välittävästi. Sä katsoit, kun nousin junaan ja mä katsoin vielä kerran taakseni. Istuin paikalleni ja laitoin viestin juuri, kun juna oli lähtenyt. "Ikävä jo nyt." ja vastaus tuli heti, että säkin koit samoin. 

Se järjetön ikävä jäi mun sisälle asumaan. Se ei ole lähtenyt, vaikka vuosia on kulunut liikaakin. Silti mä kaipaan häntä. Enkä osaa unohtaa. Sinä et tahdo, että kuulun sun elämään enää. Sulla on hyvä elämä nyt, niin sanot. Oma perhe... Miksi minä jäin tähän, tähän tunteeseen. Miksi minä koen yhä, että sinä olet se oikea. Vaikka se ei ole niin. Miksi minä rakastan, vaikka tahdon unohtaa. Miksi sinä vain unohdit? Mä tahtoisin sulle sanoa: "Minä rakastan edelleen sinua."
Mutta en pysty sanoa, etkä sinä tahdo enää yhtään sanaa. Kunpa vain unohtaisin niin kuin sinä unohdit. Ne kauniit sanat kirjeissä, miten muka voisin? Mä en tahdo rakastaa sua enää. Kun et säkään rakasta mua. Et rakasta enää...

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan

Kerro rakkauteni

Kerro kuinka ikävöin

Kerro häntä ootan yhä vaan"

Mä haluan olla hentoinen.

...Niin kuin balettitanssija. Mä mahdun xs vaatteisin, mutta silti olen lihava. Selkäranka näkyy, mutta silti olen lihava. Saan peukalon ja etusormen kevyesti läheltä rannetta ympäri, jää vielä rakokin, mutta silti edelleen lihava. Lihava, vaikka solisluut näkyy. Lihava, vaikka reidet ei ota yhteen. Mä olen silti lihava, näytän siltä. Niin mä näen, pelkkää läskiä joka roikkuu joka puolella mun kehoa. Raivoan tai itken, kun katson peiliin. Laitan jalat vierekkäin kiinni toisiinsa, kolo reisien välissä on liian pieni. Ihan liian pieni! Olen laihtunut ehkä vähän, lempi farkut menee taas hyvin päälle. Mutta olen laihtunut liian vähän. Ihan liian vähän...

Mä en uskalla syödä melkein mitään, kaikessa on liikaa hiilareita. Samat proteiniruuat pyörii jääkaapissa. En mä pysty muuta syödä. Lämminruoka on jäänyt pois jo joku aika sitten. En mä halua syödä sitä ellei ole ihan pakko. Apteekista tulee varmaan pian mun tilaus... Kaikki karkaa käsistä, mutta mä en välitä. Mä tahdon olla hentoinen. Tahdon nähdä miten häviän. Haluan tuntea olevani elossa.